Tannivaan

Kuva: Äitin arkisto. Edustuskelpoinen jo vuodesta -88!

Minä, Annika, olen syntynyt vuonna 1988. Ensikosketus poneihin tuli neljän vanhana päästessäni jossain tapahtumassa ponitalutukseen. Ja siitä se sitten lähti. Ei siihen paljoa vaadittu. Naapurin tallilla aloin pyörimään seitsemän vuotiaana. Siellä pari vuotta pyörittyäni tahdoin tunneille. Kävin pienellä yksityistallilla kerran viikossa ratsastamassa sekä hoitamassa hevosia muilla talleilla. "Ennen vanhaan" me ponilikat saatiin vastuuta. Saatiin hoitaa aamutallit, huomatkaa saatiin, luultavasti tallinpitäjät olivat onnellisia pidemmistä yöunista. Tänä päivänä ei tulisi mieleenkään jättää 10-vuotiasta yksin vastuuseen 15 hevosesta. Myöhemmin siirryin Rakelle tunneille.

Kuva: Minna Raiski

Ja mikä ihmeen Tannivaan? Äiti on sanonut minua joskus Anni-Tanniksi, se lyheni Tanniksi. Ja joku, ehkä ystäväni Jenni, saattoi joskus huikata jollekin: "Sano Tanni vaan!". Siitä se on luultavasti tullut. Minua sanotaan myös Anniksi, Annikiksi, myös Minnaksi on sanottu, eskimoksi mut silleen hyvällä tavalla ja semi-natsiksi mut silleen hyvällä tavalla. Olen siis opettajana kuulemma semi-natsi. Aika nipo ja tiukka, mutta reilu. Varmaan noita lempinimiä löytyisi lisää, mutta tuossa ne, jotka ovat jääneet mieleen. EDIT: Poniämmä unohtui täysin! Tosinaan myös rasittava poniämmä.

Kuva: Mira Kaukokari "Semi-Natsi"

Sydäntäni lähinnä ovat nuoret ja projektit. Projekteja on ollut erilaisia, muun muassa ihana Pirjo-Irmeli. Hieman omapäisempi russtamma, mistä tein 6-vuotiaalle tytölle ratsun. Käytiin parit estekisatkin. Lämppäreitä olen ratsuttanut ja opettanut ratsuntyötä niille. Omat hevoseni ovat kaikki projekteja. Ja aina vaan jaksan innostua, kun kysytään ratsastamaan tai pitämään tuntia. Ratsastajana olen määrätietoinen ja pitkäjänteinen. Opittavaa on vielä paljon, varsinkin nopeudessa.

Kuva: Ida-Maria, Pirre yritti parastaan

Peruskoulun jälkeen pääsin oppisopimuksella opiskelemaan hevosenhoitajaksi. Lähijaksot suoritettiin Ypäjällä. Samaan aikaan sain ensimmäisen ponini. Se tuli talliimme myyntiin, alunperin siitä piti tulla tallinomistajan tyttärelle esteponi. Siihen se oli kuitenkin aivan liian kokematon. Se oli kuusivuotias risteytystamma Rainsmoke. Ostin sen pv:n ja new forestin risteytyksenä, myöhemmin kuitenkin selvisi, että sen emä olikin lämminverinen (sen viimeisimmät omistajat alkoivat epäillä puoliverisyyttä ja teettivät verikokeen, mistä selvisi, että kyseessä olikin lv). Aivan sama minulle, vaikka sen emä olisi ollut aasi. Lyyti oli maailman paras opettaja. Jos se ei pitänyt jostain, se ei liikkunut. Muistan eräänkin tytön, joka sitä kävi koeratsastamassa. Hän löi raipalla, potki kannuksilla, huusi ja mitä vielä ja Lyyti vain seisoi paikoillaan. Silloin tiesin, että se olisi minun ponini. Kisattiin aluetasolla 80cm esteitä, vielä tuolloin tituleerasin itseäni esteratsastajana. Tuohon aikaan myös kuvittelin olevani hyvä ratsastaja. Kaikkea 16-vuotiaan tytön päässä liikkuukin. Ostin myös myöhemmin pv-ruuna Sepon (Sezons). Ongelmahevosena se myytiin, se oli aika häijy. Mutta totuus oli se, ettei sen pää kestänyt isoa ratsastuskoulua ja vaihtuvia ratsastajia. Kiva ruuna, ehkä hieman liian tavallinen minun makuuni. 

Tamma Rainsmoke

Joka tapauksessa oppisopimukseni keskeytyi, kun tuli hieman eripuraa työnantajan kanssa. Vaihdoin tallia ja keskeytin opiskelut. Emme kerenneet kauaa olla uudella tallilla, kun Lyyti pääsi laitumelta karkuun. Olin hakemassa tallista herkkuämpäriä ja riimunnarua, kun kuulin kovan pamauksen. Pelkäsin pahinta. Juoksin pihalle ja näin rakkaan ponini makaamassa tiellä, se oli jäänyt auton alle ja kuollut välittömästi. Tästä masentuneena päätin myydä Sepon pois. Olin ilman omaa hevosta aina vuoteen 2015 asti, kunnes ostin Divan.

Kuva: Minna Junnila ja hänen ravurinsa opettelemassa ratsuhommia

Ratsastin muiden hevosilla sen, minkä ehdin. Olin kaupassa töissä, sitten postissa, mistä siirryin takaisin kauppaan. Olisin varmaan jatkanut pidempäänkin kaupalla, mutta palkka oli aika höpöhöpöä vastuuseen ja töihin suhteutettuna. Päätin lähteä kokeilemaan siipiäni kiinteistönvälityksessä. Se olikin kivaa hommaa. Suoritin kiinteistönvälitysalan ammattitutkinnon, minulla on myös LKV (meni ekalla läpi, krhmhm). Yritys, jossa työskentelin teki konkurssin, eikä uusi firma tuntut omalta paikalta. Ehkä lähinnä sen seläntakana jauhamisen ja puukottamisen takia. Aikaisemmassa yrityksessä meillä oli niin kiva ryhmähenki ja monesta heistä tulikin oikeita ystäviä minulle ja olemme edelleen tekemisissä. 

Kuva: Sina Nummela

Pidin välitystyön ohella tunteja pari kertaa viikossa. Siitä nautin todella. Tuntui, että pääsin takaisin niihin oikeisiin hommiin, mihin alunperinkin olin halunnut. Pääsin myös ratsastamaan ratsastuskoulun hevosilla ja poneilla. Vaihdoin myös työpaikkaa, aloitin työt Dieselmies Oy:llä apukäsinä. Se oli hauskaa aikaa. Minun lisäkseni vain firman omistaja oli töissä. Täytyy sanoa, että työpäivät olivat monipuolisia ja se sopi minulle. Myöhemmin ratsastuskoulu muutti ja me saimme autokorjaamon yhteyteen hevosten täysihoitotallin pyöritettäväksi! Firman omistajan vanhemmat omistivat tallin, joten tilojen siirtyminen meille oli aika helppo ja selvyys. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi tuntua siltä, että työtä oli turhan paljon, joten ostin talliyrityksen itselleni. Aloin päätoimiseksi yrittäjäksi marraskuussa 2015. Ja tässä sitä ollaan, onnellisempana kuin koskaan!

Luultavasti tässä oli kaikkea turhaa lätinää enemmän, kuin missään muussa kirjoituksessani ja ehkä jotain oleellistakin jäi uupumaan, saa kysellä, jos kiinnostaa. Jag tackar och bockar!

Kuva: Mira Kaukokari