Usko, toivo, rakkaus vai ihan päinvastaista?

"Usko nyt vaan, kyllä se siitä!" 

No joo, kyllä se siitä. Mutta kun on sen tyylinen ihminen, joka haluaisi kaiken tapahtuvan mieluummin joka kerta niin, kuin sen kuuluisi tapahtua ja koska tapahtui viimeksikin. Miksei se hevonen nyt voi taipua? Miksei se reagoi apuihin? No koska myös hevosella voi olla huonoja päiviä. Hieman jäykkä hevonen ja oma väsynyt olotila ei ole hyvä yhdistelmä. Tekee mieli vetää kunnon itkupotkuraivarit, mutta minkä takia? Ihan turhaa energiankulutusta. Pitää oppia hyväksymään myös epäonnistumiset.

Kuva: Saija Laaksonen

"Noooo, toivottavasti se on ensi kerralla parempi..."

Toivo vaan. "Toivossa on hyvä elää", sanoi lapamato, kun korvasta kurkkasi. Eiiii. Taas kysytään kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Aikaisemmin on ollut jo monta onnistumista, miksei tänäänkin voi sujua yhtä hyvin? Koska jokainen päivä on erilainen, koska tähdet eivät ole oikeassa asennossa, koska joku muu syy. Muista ajatella lähtöpistettä, muistele kaikkia niitä vaikeilta tuntuneita asioita ja saikkuja, nyt ollaan jo sentään monta viikkoa menty ilman turhia lomia. 

Kuva: Saija Laaksonen

"...mutta suurin niistä on rakkaus"

Ristus, mitä jeesustelua. Mutta niinhän se menee. Rakkaudesta hevosiin ja lajiin. Muutaman hetken päästä itkupotkuraivarista, epäuskosta ja toivottomuudesta muistat taas, että tämähän on juuri sitä, mitä teet sydämelläsi. Siksi nuo takapakit tuntuukin aivan jäätävän kamalilta. Ja saan itseni kuulostamaan todella pikkumaiselta, mutta jos tamma on viime viikolla ollut valmennuksissa aivan superupea ja seuraavana kaikki tuntuu vaikealta, jopa aivan pelkkä asetus, niin kyllä se syö ihmistä. Ja pahasti. 

Kuva: Saija Laaksonen

Aika paljon ehtii käydä tunteita läpi tunnissa tai parissa. Jännittävää, nämä on niitä kasvun paikkoja itselle. Olen oppinut tälläisinä hetkinä palaamaan alkuun. Vaikka viime valmennuksessa tuntui olevan enemmän sanomista, kuin kehumista niin nyt jo vähän naurattaa oma pikkumaisuus. Se oli vain yksi ratsastus satojen joukossa. Aina ei vaan voi voittaa, ei edes joka kerta. 

Onneksi Saija oli kuvaamassa meidän valkkua. Kuvat nähtyäni mieleni keveni, ei se nyt ihan niin huonosti mennytkään. Oli siellä ainakin hyviä pätkiä mukana. 

Kuva: Saija Laaksonen

Kuva: Saija Laaksonen

Jokeriiiii, pokeriiiiii, POKS!

Jokeri, Jokkeboy, Jokke

Jokeri on 9-vuotias suomenhevosruuna, joka muutti talliimme noin kuukausi sitten. Se on startannut raveissa, viimeisimmän viime vuonna, mutta entisen omistajan mukaan sen kilpailuvietti ei ollut oikein hyvä. Sitä ei haitannut, vaikka muut menivät ohi. Liian kiltti siis juoksemaan kilpaa. Viimeisin startti on viime vuodelta. Edellinen omistaja on sillä jonkin verran ratsastellut, mutta mitään varsinaisia koulukuvioita se ei hallinnut. Hiomaton timantti siis.

Tuija laittoi viestiä, että nyt se oikea on löytynyt. Ja sattumalta aivan heidän kesämökin läheltä. Tuija sai kokeilla Jokeria pari päivää ja tykästyi kovin. Sovittiin, että lähdetään Jennin kanssa vielä herraa koittamaan, otettiin trailerikin auton perään.

Jokke on yksi söpöimmistä hevosista, mitä olen koskaan nähnyt. Sillä on todella sopusuhtainen pää ja kroppa. Sillä on hyvät liikkeet, eikä sitä ole pilattu. Siitä pitää antaa iso kiitos edelliselle omistajalle, että on saanut Jokerin pidettyä erittäin kevyenä edestä. Laukkaa sillä ei oltu saatu nousemaan tai ei oltu yritetty, jompi kumpi.

Anyway, Tuija ratsasti ensin ja näytti hieman sen käyntiä ja ravia. Käynti on todella temmokas ja tarmokas. Ravi oli hieman epätasaista, johtuen tasapainon ja voiman puutteesta. Mutta se kuunteli hienosti ääntä ja pysyi rauhallisessa ravissa, vaikka meinasikin kaatua sisälle päin, etenkin kulmissa. Taipumisesta ei voitu puhua, eihän siltä oltu sellaista koskaan pyydetykään. Aisojen välissä ei paljoa kylkiä taivutella.

Minä taisin hypätä seuraavaksi kyytiin. Kaikki edellä mainitut asiat tuntuivat myös selässä. Mutta, hähähähähä, vasen laukka nousi todella helposti. Se vaan pitää uskaltaa ottaa sieltä esiin. Jenni kokeili vielä kaikki askellajit. Näin maastakäsin vielä laukan. JES! Sillä on hyvä kolmitahtinen laukka, okei todella raaka ja voimaton, mutta potentiaali on valtava. Ja kyllä, myös Jenni tykästyi ukkeliin. Eihän se tosiaan vielä mitään osannut. Mutta luonne on 10+. Järkevä, ei hätkähdä mistään. Täydellinen paketti tätiratsastajille, jotka haluavat harrastaa monipuolisesti.

Tuli selväksi, että Jokeri oppii kaikki asiat niin hyvässä kuin pahassa todella nopeasti. Laitumelta oli melko helppo karata tai ottaa hatkat tädeiltä, kun ei ne niin uskaltaneetkaan komentaa. Eikä siinä oikein mitään voikaan tehdä, kun 500 kiloa iloa päättää lähteä maistelemaan vihreetä. Tuija sai tuntea sormissaan tämän ilon... Pikkasen rullaantui nahkat sormista, kun ei ollut hanskoja ja Joken teki mieli ruohoa. Nooooo, oppia ikä kaikki.

Jenni lähti viettämään kesälomaa ja Tuija paranteli käsiään, joten minulle avautui hieno tilaisuus päästä opettamaan Jokerille ratsunalkeita. Aloitettiin siis eskari. Ensinnäkin käytävällä pitää jaksaa seisoa rauhassa yli viisi minuuttia. Se opittiin melko nopeasti. Häsäämällä asioista tuli entistäkin hitaampia, seisomalla kiltisti asioita tapahtui nopeammin. Selkäännousussa sama homma, jakkaran vieressä pitää seistä ja seistä ja seistä. Aina kun se lähti liikkeelle otettiin pakkia takaisin jakkaralle. Kyllä oppi nopeasti seisomaan paikoillaan. Ja vielä odottamaan, että ratsastaja antaa luvan lähteä liikkeelle. Tämähän on helppo unohtaa, jos ratsastaja ei joka kerta pyydä seisomaan ja odottamaan. Pitää olla johdonmukainen.

Ratsutuksessa aloitettiin aivan todella perusjutuista. Ohjan seuraaminen, istunnan kuunteleminen ja rauhallisuus. Pikkuhiljaa alkoivat kyljet taipumaan, asetus löytyi nopeasti. Selkä on ajoittain pyöreänä, mikä taas johtaa siihen, että myötääminen edestä helpottuu. Itse en lähde liikkeelle entisen ravurin (tai minkään muunkaan hevosen) kanssa siitä, että turpa osoittaa maata kohti. Ei. Rentous pitää tulla selän läpi. Ravurit ovat koko ikänsä juosseet pää ylhänä, joten ei voida heti vaatia, että ne osaavat edestä myödätä ja kulkea kauniissa muodossa, ehheeeii. Se tulee vain ajan kanssa ja tekemällä asiat oikein.

Käynnissä ratsastin loivia kaarteita, isoja ympyröitä, koitettiin löytää hyvä rauhallisempi tahti. Nopeasti se oppi, ettei ole kiire minnekään. Ravissa sama homma, kun tasapaino alkaa kehittyä, voi alkaa ratsastamaan hieman pienempiä ympyröitä. Tärkeintä on edetä hevosen tahdissa. Liika vaatiminen vaan saa hevosen käymään kierroksilla, eikä siitä ole mitään hyötyä, asia kerrallaan.

Vasemman laukan nostoa harjoiteltiin myös, oikeaan se oli niin vino ja tasapainoton, etten edes lähtenyt sitä yrittämään. Vasen laukka nousee jo pyynnöstä melko hyvin. Edelleen se on voimaton, mutta sekin paranee vain ajan kanssa. Kaikki tämä siis viikossa. Nyt se osaa siirtyä käyntiin pelkällä istunnalla, siirtyä rauhalliseen raviin, taipuu molempiin suuntiin ja myötää molemmissa askellajeissa. On se vaan niin fiksu! Sanoin jopa ääneen, että voisin harkita itselleni suomenhevosta, koska Jokeri on niin kiva.

Mainittakoot vielä, että nämä ratsastuskerrat kestivät 20-30 minuttia kerrallaan. Kyseessä ei siis ollut todellakaan mikään tunteja kestävä höyläys. Pitää malttaa ja tehdä asiat oikein.

Tehoviikon jälkeen Tuijan kädet alkoivat olla jo niin hyvässä kunnossa, että päästiin pitämään tunti. Pienellä ohjeistuksella homma alkoi pelittämään hienosti! Löytyi oikeat, pienet avut. Se taisikin olla molemmille omistajille yllätys, kuinka pienillä avuilla Jokeria pystyi ratsastamaan. Ei paljoa ohjista vedellä tai jaloilla potkita. Ni. Ratsastus näytti hyvältä, joten pyysin Tuijaa nostamaan myös oikean laukan ja sieltähän se nousi! Samallalailla tosin, kun alkuun vasen, eli aikamoisen ravin kautta, mutta nousi kuitenkin ja se myös jaksoi sitä hetken pyörittää. Paljon kehuja nostossa ja laukan ajan. Taisi ukko hieman niistä kehuista innostua, kun alkoi tarjoamaan enemmänkin oikeaa laukkaa! On se vaan niin fiksu! Tästä hevosesta ei voi olla pitämättä. Niin uskomaton työmoraali ja halu miellyttää ihmistä.

Pidettiin myös Jennin kanssa käyttöohjetunti. Ja on kyllä kiva nähdä, että ne avut, jotka olen opettanut toimivat molemmilla omistajilla. Tästä tulee upea! Olen jo siis ilmoittanut, että Jokke menee koulukisoihin ensi kaudella. Joko heidän ratsastamana tai minun, katsotaan kuinka käy! Tulen jatkossakin päivittelemään Joken edistymisestä ja uudesta urasta ratsuna.

Laitellaan niitä ratsukuvia sitten, kun niitä on!

20.8.

Kehitystä

Valmennus!

Anne-Mari tuli meille viime torstaina pitkästä aikaa. Voi pojat, miten onkin ollut ikävä kouluvalmennusta ja neuvoja. Hiki virtasi! Keskityttiin ravin tahtiin ja suoruuteen. Vica oli upea. Se selkeästi esitti, miten hienosti on kehittynyt. Etuosa nousi, takaosa polki, selkä pysyi ylhänä ja muoto oli jo melko korkea. Olin todella haltioissani. Sovittiin seuraava valmennus sunnuntaille.

Sunnuntaina ravi ei ollut ihan niin näyttävää, mutta laukkaa saatiin todella hyvin koottua ja pyörimään! Ongelma on lähinnä minun hitauteni. Hullua, että tunnen, kun Vican selkä laskeutuu ja laukka tipahtaa raville (tämä tapahtuu noin sadasosasekunnissa), mutta aivoni ei käske reagoimaan asiaan. Vaikka pitäisi tietysti auttaa selkä takaisin ylös ja laukka jatkumaan. 

Maanantaina käytiin metsäretkellä

Ratsastin Vican tänään aamupäivällä. Meinasin tirauttaa kyyneleen, koska tunsin suurta ylpeyttä. Niinkin yksinkertainen asia, kuin laukkalävistäjällä siirtyminen raviin. Tänään se onnistui. Sitä on jankattu ja jankattu. Tamman laukka oli tänään todella hyvä, siis TODELLA. Harmittaa, ettei siitä ole videoita tai kuvia. Huomenna toivottavasti saan muutaman kuvan treeneistä.

Käytiin sunnuntaina Iiriksen kanssa moikkaamassa Divaa ja Tillistä. Varsa on kasvanut todella paljon! Kaikki alla olevat kuvat ovat Iiriksen ottamia.

Hevosen omistamisen plussat ja miinukset

Plussat

Kehittyminen.
Omalla hevosella on mahdollista kehittyä nopeammin, kuin käymällä ratsastuskoulussa kerran, kaksi tai kolmasti viikossa. Etenkin, jos valmentaudut ja hevonen on taitavampi, kuin sinä. Jos hevonen on raaka, etkä itsekään oikein osaa niin pyydä apua! Ei kenenkään tarvitse oppia yksin. Ja kehityskin on nopeampaa, kun taitavampi on opastamassa. Silloin sinun ei tarvitse oppia kaikkea kantapään kautta.

Hevosmiestaidot.
Tuo katoava taito. Nykyään näkee todella paljon mamman mussukoita, mitkä ovat ihan kamalia elukoita. Unohdetaan, että kyseessä on monta sataa kiloa painava saaliseläin, mikä massallaan saa pahaa jälkeä aikaiseksi. Omaa hevosta käsiteltäessä taidot kehittyvät. Opit havaitsemaan erilaisia ominaisuuksia, esimerkiksi tunnistamaan kipeän hevosen ja toimimaan oikein.

Pysyvyys.
Sinun hevosesi ei vaihda tallia, jos et itse tahdo. Toisin kuin vuokrahevonen. Vuokrahevosen omistaja voi myös päättää vuokrasuhteen, jolloin joudut aloittamaan taas kaiken alusta.

Suhde.
Suhde oman hevosen kanssa on ainutlaatuinen. Ja se kehittyy jatkuvasti. Opit ajan kanssa tuntemaan hevosesi, opit luottamaan siihen ja se sinuun. Tätä suhdetta on vaikea kuvailla, mutta se on todella upeata. Yksi parhaista tunteista ikinä. Luottamus, se ansaitaan.

Motivaatio.
Oma hevonen motivoi yrittämään enemmän. Ehkä siksi, että teet sitä itsellesi. Oman hevosen kanssa voit asettaa tavoitteita, enkä puhu ainoastaan kilpailuun liittyvistä tavoitteista, vaan esimerkiksi ratsastettavuuden parantumisessa.

Mahdollisuus kilpailemiseen.
Juu, tiedän. Osa voi kilpailla vuokra- tai tuntihevosella. Luulen vain tämän asian liittyvän tuohon suhteeseen. Oman ystävän kanssa kilpaileminen ja tavoitteisiin pääseminen, siinä on sitä jotain.

Miinukset.

Rahanmeno.
Sitä ei voi estää. Ja sitä muuten menee. Pakollisia menoja ovat muun muassa tallivuokra, kengitys ja ruokinta. Sekä vähintään vuosittain eläinlääkärin palkkiot. Ei ole tämä laji halpa. Mutta parempi, kun ei mieti liikaa paljonko sitä rahaa uppoaa.

Huoli ja stressi.
Hevoset ovat hitokseen huonoja kertomaan, mikä paikka on kipeänä. Kun tunnet oman hevosesi huomaat ajoissa, ettei kaikki ole hyvin ja saat heti sille hoitoa niin yleensä eläinlääkärin lasku jää hieman pienemmäksi. Yleensähän hevoset onnistuvat satuttamaan itsensä lauantai-iltana. Divan kanssa vietettiin puolitoista vuotta sitten yksi ilta klinikalla tikattavana, se reissu taisi olla noin 850 euroa.

Saikut.
Klinikalta päästäänkin sujuvasti siihen, että hevosilla on usein jotain pientä vaivaa. Toiset reagoivat herkemmin pieneen kipuun, toiset eivät sano mitään vaikkei satulakaan olisi ihan niin sopiva. Hevosten tavoissa reagoida on isoja eroja, pitää oppia tuntemaan se oma hevonen. Tunnen heti, jos Vicalla ei ole kaikki hyvin. Yleensä kokemattomampi ei nää hevosen oireilua, joten hän saattaa ajatella, ettei hänen hevosensa ole koskaan kipeäkään.

Sitoutuminen.
Hevonen ei osaa itse ottaa ruokaa tai lähteä lenkille. On siis pidettävä huoli, että joku hoitaa nuo, jos et itse pääse tallille. Kaikilla talleilla ruoantekeminen ei kuulu palveluihin.

Tässä nyt karkeasti jaoteltuna ja jotain jäi varmasti uupumaan listoista. Ja voin kertoa, että hyvät puolet rökittää nuo huonot mennen tullen. Minulle hevoset ovat henki ja elämä. Mihin minä kaiken aikani ja rahani laittaisin, jos en niihin? Kannattaa tutustuttaa lapset hyvissä ajoin tähän lajiin niin voit olla varma, ettei heillä ole aikaa tai rahaa huumeisiin! Ratsastus on myös kokonaisvaltainen laji. Se vaatii hyvää kuntoa ja auttaa keskittymisessä. Mitään tieteellistä näyttöä minulla ei asiasta ole, mutta 20 vuoden kokemuksella tämän totean.

Viikko 31

Maanantai. Leirin jälkeinen elämä. Maha edelleen aivan pinkeänä. Suunnittelin viikon alun helpoksi, sellainen pehmeä nousu takaisin normaaliin. Olin tallilla vain 10 tuntia. Vican ja Mikelin juoksutin, nekin saivat helpon palauttelupäivän.

Tiistaina alkoi turvotus jo helpottaa. Oli pari asiakaskäyntiäkin. Ensimmäisessä paikassa pidin koulutunnin nuorelle ja näppärälle poniratsastajalle. Toisessa paikassa jumppasin vanhemman ruunan kanssa, jonka päätyönä on toimia vikellyshevosena. En ole koskaan käynyt katsomassa vikellystä, täytyy kyllä ehdottomasti mennä! Itse olen kyllä liian jäykkä ja nynny sellaiseen touhuun. Lisäksi perheen tyttären kanssa pestiin heidän 1- ja 2-vuotiaat welsh b oripojat. Aivan mainioita pieniä poikia! Niin seurallisia ja kilttejä (nämä ovat myynnissä winkwink). Minä voisin ottaa vaikka molemmat, mikäli olisi enemmän tilaa. Ja rahaa. Ja lisää rahaa.

Keskiviikkona oli jo normaali olo. Sää oli todella kesäinen, ei tainnut sataa kuin 30 milliä. Olin tallilla jo puoli kuusi, jotta ehdin tehdä kaiken. Olen aika tarkka iltavapaistani, kun sellaisen olen päättänyt pitää. Eli kun aloitan aikaisin, pääsen ajallani lähtemään vapaalle. Olin Vican selässä seitsemän aikaan. Hän toimi oikeinkin mukavasti. Saatiin upeat asetukset läpi, eli aika perushuttua hommailtiin. Jostain syystä ei tehnyt mieli alkaa kikkailemaan mitään uusia kuvioita. Tämän kaatosaderatsastuksen jälkeen pidin tunnin. Jep. Siinä samassa kaatosateessa. Nostan Saijalle kyllä hattua, kun tuossa säässä halusi tulla vääntämään tulevaa koulurataa. Kyllä vaan on motivaatio kohdillaan, kun on tavoitteita. Vaatteet läpimärkinä suunnistin hierojalle. Hän varmasti arvostaa, kun tuon tuulahduksen Eau De la Merde du Chevalia. Hierojan jälkeen taas talla pohjassa kohti Siuntiota.

Kävin siis moikkaamassa Divaa ja Tillinkäistä. Heidän seuraansa oli liittynyt aivan ihana tammavarsa. Diva ja Tillis vuoltiin. Ei voi muuta, kun taas kehua Millaa. Kyllä hän vaan on tehnyt niin hyvät pohjatyöt, että Diva antoi sepän nostaa koipensa joulukuusenjalkaa muistuttavalle pukille. Eikä sanonut asiasta mitään. Siinä se vaan seisoi. Ihan ku tavallinen hevonen! Jee! Myös Tilliksen kaviot pyöristettiin. Se oli jo hänen toinen pedikyyrinsä. Kyläilyn jälkeen ajoin vielä takaisin omalle tallille tarjoilemaan päivällistä hevosille.

Torstai aloitettiin Vican ja Iiriksen kanssa estehommilla. Erilaista linjaa ja pitkiä teitä. Oikean rytmin löytämistä, malttia ja hyviä teitä, siinä oli tunnin teema. Tästä jatkoin taas reippaiden nuorten kanssa. Ei sillä, etteikö Iiris olisi reipas... Ensin minä ratsastin ja jumppailin ponia, sitten opetin ponin omistajaa ratsastamaan samoja venytyksiä. On se vaan kiva nähdä, miten nopeasti 9-vuotias voi kehittyä. Toisessa paikassa jatkoin herra vikellyksen kanssa jumppaamista, nyt siirtymisetkin oli jo parempia! 1-vuotiaan kanssa tutustuttiin traileriin. Tunnin verran siinä meni, että saatiin se itse haluamaan trailerin kyytiin. Rrrreipas! Kivaa, kun pääsee tekemään noiden vihreiden kanssa hommia. Kukaan ei ole ehtinyt käydä välissä säätämässä.

Kotona jatkettiin taas esteiden parissa (eikö ole hämmentävää, miten paljon tälläinen wannabe kouluratsastaja touhuaa esteiden kanssa?). Meillä oli sama tehtävä, kuin Iiriksen kanssa. Tämä ratsukko on vielä melko tuore. Hevonen on Saijan Samuli-ruuna. Ei olla taidettu pitää kuin kuusi tai seitsemän kertaa estetunteja. Joka kerta ne luottavat enemmän toisiinsa. Olin kyllä todella otettu, kun Saija kehui aikaansaannoksiamme. Ratsastajan äiti siis otti videota ja lähetti niitä katsottavaksi Saijalle. Meinasi kuulemma aivan tippa tirahtaa linssiin. Kyllä se positiivinen palaute vaan on tärkeää. Sillä jaksaa taas pitkään. Tämän päivän kruunasi vielä kahden lapsuudenystäväni piipahtaminen tallilla. Toinen heistä ei ole koskaan harrastanut hevosia ja toisenkin viime ratsastuskerrasta oli vierähtänyt kymmenen vuotta. Mutta niin vaan lähti keventäminen selkäytimestä. Vica suoritti tehtävänsä hienosti, vaikkei oikein laukka-apuja ymmärtänytkään. Ehkä seuraavalla kerralla sitten. Ratsastelujen jälkeen oli vielä iltatalli. Sieltähän ei tietenkään noin vain pääse pois, kun on niin ihania ihmisiä paikalla. On se jännä, miten pari tuntia vaan hujahtaa hyvässä seurassa. Taisin olla yhdeksän aikaa kotona. Tälläiset päivät ovat jo liian pitkiä. Niitä ei kyllä usein ole, ehkä kerran viikossa. Olin siis liikenteessä 6-21. Oho.

Ja uskokaa tai älkää, elän edelleen parisuhteessa.

Vica keskiviikkoaamuuna lähdössä hommiin

Tänään, kun astuin pihalle, teki mieleni kiroilla. Sataa. Taas. En tiedä tuliko tänään vaan 28 milliä, mutta liikaa kuitenkin. Oli kuitenkin hieman helpompi päivä. Jatkettiin poikien kanssa lastausharjotuksia. Vuotias, joka ei siis ennen eilistä ollut koskaan ollut trailerissa, oli heti valmiina hommiin. Vähän piti muistella, miten ne jalat lastaussillalle menikään. Tänään laitettiin myös takapuomilla painetta, ei reaktiota. Pikkumies odottaa trailerissa nyt niin kauan, kunnes sitä pyydettiin peruuttamaan ulos. Kaikki rauhallisesti, ilman hätäilyä tai panikointia. Vanhempi pääsi tänään myös harjoituksiin. Se on ennenkin matkustanut. Ensimmäinen yritys nousta lastaussillalle oli aika mielenkiintoinen. Se nousi pikkasen pystyyn, koukisti etuset kunnolla mahan alle ja tömäytti siltaa. Piti ilmeisesti varmistaa, että se on kunnolla kiinni? Sen jälkeen ei ollut mitään erityistä. Käveli hienosti sisälle. Kokeilin myös, mitä tämä sanoo, kun kosken takapuomilla sitä kankkuun. Oli aika hätänen takanen. Puomilla koskettaminen aiheutti hieman jännitystä, mutta nopeasti tämäkin huomasi, ettei ollut syytä panikoida. Mä en kestä, miten reippaita ne on!

Takaisin tukikohtaan. Koska vettä satoi edellen, otin hevoset kuivattelemaan sisään. Sanokaa vaan kermaperseeksi, mutta ei nuo hevoset ihan kauheasti nauti sateessa seisomisesta. Parin tunnin kulutta vein ne takaisin pihalle ja sadekin alkoi hellittää. Kävin myös pitkästä aikaa suokkiruuna Jokerin kyydissä. Se siis vasta opettelee ratsuntyötä. Aikasemmassa elämässään se oli ravuri. Sen kehityksestä kirjoitan jatkossa lisää. Ai miten niin tykkään projekteista? Muutama tässä työn alla.

Mun elämä on kyllä ihan parasta.

Viikonloppu menee hevosten kanssa melko samalla kaavalla, kun nämä arkipäivätkin. Sunnuntaina moikkaamaan Pirreä, yritän muistaa napata siitäkin lisää kuvia! JA NIIN! Meinasin unohtaa, jouduin luopumaan uskollisesti palvelleista saappaistani 12 vuoden yhteiselon jälkeen. Puhelua Nummisiin Jonnalle. Ja kah. Nyt on uudet. Ja ne on niiiiiiiiin kivat. Hyvät jalassa ihan ekasta kerrasta asti, ilman mitään sisäänajoa.

Kuva google