Rankka, rankempi, Mara

Haluan ihan heti alkuun sanoa, että tämä teksti sisältää voimakkaita sanoja, koska "himputti" ei ole tarpeeksi kuvaava.

Uudet tilanteet ahdistavat. Mutta koska selkäni on oireillut jo pitkään päätin olla rohkea ja kokeilla. Laitoin Maralle viestiä ja sovittiin aika hierontaan. Jännitti aika paljon.

Ensimmäinen asia, mihin hän kiinnitti huomiota oli minun eteenpäin työntyneet olkapäät. "Näähän on ihan väärässä paikassa, niiden kuuluis olla täällä". Hyyyvä. Pöydälle vaan ja aloitettiin. Ai ssssssaaaaatana. Pohkeet olivat aivan tukossa, reidet olivat aivan tukossa. Teki vähän mieli itkeä. Niin sanotut jenkkakahvat, eli yläperseen ja alaselän liittymiskohdalla taisinkin jo tirauttaa pari kyyneltä. Selkä ja lavat. Siinä vaiheessa taisinkin jo sanoa, että pikkasen tekee mieli lyödä. Onneksi Mara vain naurahti: "Älä viiti, ei se kuitenkaan sattuis". Jepjep. Siinä tilassa olisin saattanut antaa kunnon iskun.

Lounas. Paljon saa syödä, mutta oikenalaista ravintoa.

Kyllä, jumissa on. Olin aika rikki sen päivän jälkeen, mutta seuraavana päivänä oli jo paljon parempi olla. Hermosäryt käsissä loppuivat, kun kanavia saatiin avattua. Hän myös kertoi, mistä selän jumiutuminen todennäköisesti johtuu. Kireät rintalihakset. Ne vetävät hartiat eteen, jolloin selän lihakset ovat jatkuvassa venytyksessä. Ne eivät pääse palautumaan lepoasentoon.

Mara on myös ainoa, joka on todennut, että tarvitsen paremman lihaskunnon, jotta jaksan työssäni. Tätä olen hokenut jo kauan. Moni muu terveydenhuollon ammattilainen on ihmetellyt, miksi käyn kaiken tämän lisäksi salilla. Siksi, että pysyisin hyvässä kunnossa. Paskanlappaus on yksipuolista, eikä kehitä lihaskuntoa. Ratsastus vaatii syviä vatsalihaksia ja hyvää koordinaatiokykyä.

Hevonen ei ole kuntoiluväline! Sinun tehtäväsi on olla niin hyvässä kunnossa, että häiritset mahdollisimman vähän hevosta.

Mara on myös PT. Joten hän ehdotti, että treenattaisiin kerran yhdessä niin hän näkisi millainen lihaskunto minulla on. Kerta ei riittänyt...

Ensimmäinen treeni. Kyykkyjä. Todella noloa. Reidet hapotti jo ensimmäisen neljän sarjan jälkeen! Eikä ollut edes lisäpainoa. Aika kova isku, kun kuvittelin olevani hyvässä kunnossa. Seuraavaksi tehtiin polven ojentajalla ja jalkaprässillä sarjat vuoron perään. Hyi vittu. Jalat aivan hapoilla. Kun jalat oli rääkätty, siirryttiin ojentajiin. Ranskalainen punnerrus. Voi merde. Lopuksi vielä hauista vapailla painoilla. "No ootsä aika paskassa kunnossa". Voi paska. Niin olen.

Kuva: Pixabay

Uudestaan! Seuraavalla kerralla opeteltiin maastaveto a.k.a. mave. "Jos pitäisi valita yksi liike, tämä olisi _se_" Ensin Mara näytti, miten se tehdään. Sitten oli minun vuoroni. "Siis onks sun selkä noin jäykkä, perse alemmas". NO VITTU ON. Ja työnna itse persettä pidemälle, ku reidet tärrää vieläkin edelliseen treenin takia. Selvisin kyllä siitäkin. Tehtiin myös leuanvetoa, ylätaljaa ja penkkiä. Penkkikin oli minulle uusi juttu. Huomaa, että lihakset ovat hieman hämmentyneitä tästä kaikesta uudesta kuormituksesta. Taidettiin myös tehdä olkapäitä koneella ja painoilla.

Eilen oli kolmas kerta. Jalat olivat jo hieman selvinneet sokista, mutta etureidet ja ojentajat olivat edelleen kireät. Aloitettiin kyykyllä. Jokin kirras reiden ja pakaran hollilla. Ei pystynyt täysillä painamaan, sattui niin helvetisti. "No tuus tänne, tohon makuulle mahalteen". Selvä. "Onks täältä kipee?" "SSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSSS. Joo!" Tökstökstöks. Taas teki mieli lyödä. Mutta tappelun sijaan jatkettiin treeniä. Penkille. Muutama sarja ihan höpöhöpö painoilla, mutta sekin oli työtä ja tuskaa. Siitä ojentajat penkillä dippaamalla ja lopuksi olkapäät. Kiitoooos.

Kyllä tämä tästä. En ehkä ole vieläkään täysin hyväksynyt huonoa lihaskuntoani. Mutta tulokset eivät valehtele. Tästä on suunta vain ylöspäin. Kaksi kertaa viikossa kunnon treeniä. Ehkäpä kesän jälkeen kehtaa jo kertoa, mitä penkistä nousee tai kyykyn tuloksia.

Anyhow. Suosittelen lämpimästi. Mara on vaativa ja tarkka. Liikkeet tehdään oikein, rikkomatta paikkoja. Tuloksia tulee varmasti!

Soita tai laita viestiä: Studio Lumiere. Mene ja tee elämästi parempi.

Päätös

Tänään sen päätin.

Olen jo aikaa sitten päättänyt, että haluan myös Vicasta varsan. Sehän ei ole mikään "sukuhevonen", mutta sen luonne. Se on täyttä kultaa. Vican luonne yhdistettynä kouluhevosen kroppaan niin avot!

Jos suunnitelmat menevät niin kuin pitää, niin lapsentekohommat aloitetaan keväällä 2019. Jeee! Ihanaa sanoa se ääneen. Orivinkkejä otetaan vastaan. Vican suku löytyy Hippoksesta.

 

Komeat orhit, ottakkee yhteyttä! Kuva: Mira Kaukokari

Onneksi on aikaa miettiä ja tutkia oreja. Divan kanssa tein päätöksen aika nopeasti ja olisin voinut perehtyä enemmän oreihin ja niiden kasvattajiin. Tällä kertaa tämä asia tehdään rauhassa ja vakaasti harkiten.

Se, mikä tätä asiaa oikeastaan vauhdittaa on Vican ikä. Se ei ole ennen varsonut, enkä halua ottaa riskiä, että se ei ikänsä vuoksi voisi enää tiinehtyä. Jännittävää. Tästä se lähtee. Taas! 

Kollegani

Tallinpitäjille.

Kuva: Google

Harva muistaa, että tallinpitäjäkin on ihminen. Vaikka yli-ihmisiä tässä ollaankin. Meidän tulee tietää, mitä hevosen omistaja ajattelee, toivoo ja kuvittelee. Meidän tulee muistaa jokaisen hevosen yksilölliset tarpeet ja toteuttaa ne ehdottomasti omistajan toiveiden mukaan. 

Tämä ala on myös melko stressaava. Ihmistyypistä riippuen se voi olla jopa erittäin stressaavaa. Jokainen meistä käsittelee tilanteet erilailla. Jokainen tallinpitäjä ymmärtää, että juuri sinun hevonen on sinulle se tärkein. Meille ne kaikki on yhtä tärkeitä ja rakkaita. Me vietämme usein enemmän aikaa hevosesi kanssa, kuin sinä itse. Kyllä niistä tulee niin tärkeitä, että hevosen poismenon koittaessa itketään yhdessä omistajan kanssa. 

Yksi suuri stressinaiheuttaja on raha. Kirotut rahat. Hevoset kuluttavat paljon. Ja kulut maksetaan meidän pussista, jos omistaja ei ole muistanut maksaa hoitomaksua ajoissa. Ei hevosia voi hoitamattakaan jättää omistajan kämmäilyn vuoksi. 

Asiakkaat. Monista tulee enemmän, kuin asiakkaita. Heistä tulee Ystäviä. Tärkeitä ihmisiä, joita ilman ei voisi kuvitella elämää. Heidän kanssaan jaetaan ilot ja surut, myös henkilökohtaiset asiat, ei vain hevosia koskevia. He auttavat tiukoissa tilanteissa ja huolehtivat jaksamisesta. 

Lapsuudenystävät jäävät helposti vähemmälle huomiolle, koska tämä työ, elämäntapa, vie kaiken ajan ja jaksamisen. Toivottavasti tiedätte, että olette usein ajatuksissamme. Onneksi nykyaikana on muun muassa Facebook, jonka avulla sentään hieman tietää, mitä kenellekin kuuluu. Minusta on kiva lukea ystävieni uran kehityksestä, perheenlisäyksestä ynnä muusta elämästä. Tahtoisin jaksaa olla läsnä heidänkin elämässään enemmän, mutta se on tällä hetkellä aika mahdoton yhtälö.

Onko tallinpitäjällä muuta elämää? No. Ei. Ei minulla ainakaan. Minun elämäni pyörii tällä hetkellä vain hevosten ympärillä. Haluan oppia. Haluan kehittyä. Haluan joku päivä olla Suomen hevosmaailmassa tiedetty ja tunnettu nimi. Kunnianhimoistako? Well that's the way I roll. Ja tämä on oma valinta. Moni kysyy, että eikö välillä pitäisi pitää vapaata. En halua. Minä pidän hevosista, haluan viettää niiden kanssa aikaa. On tämä aika itsekästäkin. En ole kotona niin paljon läsnä. Tielleni on jostain osunut sellainen mies, joka tätä minun elämäntapaani kestää ja jaksaa. Hän ei ole koskaan kysynyt, että enkö voisi jäädä kotiin. Hän ei ole koskaan laittanut minua valitsemaan itsensä ja hevosten välillä. Ihana mies!

Muiden tallinpitäjien henkinentuki auttaa myös jaksamisessa. Välillä on hyvä saada jauhaa kollegoiden kanssa. Jaa jauhaa mitä? No paskaa. Kuulumisia. Niitä näitä. Joskus jopa oikein kahvikupillisen ääressä. 

Kokemus tuo varmuutta. Kun tulee uusia tilanteita niitä joutuu hieman miettimään. Minua saatetaan pitää hieman kylmänä toisinaan, kun en hokinpolkemista tai potkuhaavoista nosta suurta mekkalaa. Tottakai niistä ilmoitetaan hevosen omistajalle, mutta minä en järjestä show'ta asiasta. Monta haavaa nähneenä osaan katsoa, onko syytä olla huolissaan. 

Kollegat, pysykää vahvana! Eihän tämä mitään ruusuilla tanssimista aina ole, mutta hyvin te vedätte!

Jokaisella on omat idolinsa. Henkilöitä, joihin suhtautuu kunnioituksella. Meidän valmentajan kautta olen tutustunut yhteen omista idoleistani: Tuijaan, Master Dressagen rautaiseen rouvaan. Hän on yksi vahvimmista ihmisistä, joihin olen tutustunut. Harmittaa, että olemme tutustuneet vasta. Miten paljon häneltä olisikaan voinut saada oppia, jos tiemme olisivat kohdanneet jo aikaisemmin. Kaikella on tarkoituksensa. Ja toivon, että ehdin istua vielä monta kertaa alas keskustelemaan ratsastuksesta, kasvatuksesta ja hevosista hänen kanssaan. Se tieto ja taito, mikä hänellä on, on jotain aivan käsittämätöntä. Tuija on avoimesti kertonut vaikeasta vakavasta sairaudestaan. Ihailen sitä tarmoa, sitä suurta sydäntä, joka jaksaa huolehtia muista, vaikka omat voimat ovat loppu. Olisipa maassamme enemmän kaltaisiasi intohimoisia hevosihmisiä.

Kiitos, Tuija!

Aurinkoa ja lämpöä!

Toukokuu ei petä. Päivät saattaa vahingossa venyä 16 tuntisiksi. Mutta se ei haittaa, kun on niin kaunis sää!

Satularumba jäi lyhyeksi. Se satula löytyi. Halpaa, kuin saippua. Prestigen D2. Istuu täydellisesti. Ei ahdista tai hierrä. Kyllä vain. Hintaa en viitsi edes sanoa, se meinaa vähän laittaa itkettämään.

Hastag kermis

Käytiin tuolla satulalla kilpailuissa Porvoossa. Tulos parani heti parilla prosentilla. Saatiin 61,8% ja olin radan jälkeen tyytyväinen. Se oli tasainen ja sujuva. Vain kolme 5,5 ja ne tulivat minun huolimattomuudesta. Seuraavat kisat onkin vasta parin viikon päästä Jokelassa. Hinkutetaan nyt tuota samaa rataa, että saadaan se sujuvaksi.

Ihmettelen niitä ratsukoita, jotka menevät samalla tasolla kisoista ja kaudesta toiseen. Missä on kunnianhimo? Mikäli me Vican kanssa saataisiin useammasta helposta A-radasta lähemmäs 70% tuloksia siirtyisin jo nextille levelille. 

Meidän tulos riitti viidenteen sijaan! Kuvan otti Iiris.

En muista koska olisin jännittänyt niin paljon, kuin eilen. Kävin suorittamassa BE-kortin teoriakokeen. Kädet hikoili ja sydän tykytti. Hermostutti todella paljon! En ole jännittäjätyyppi. Mutta tälläiset tilanteet, hyi olkoon. Suotta hermoilin. Läpi meni. Viikon päästä sitten ajokoe, se ei jännitä, olen niin paljon ajanut kopin kanssa, että sen pitäisi sujua heittämällä. Sen jälkeen voinkin ajaa hieman isompaa kuormaa.

Kävin myös toteuttamassa yhden pitkäaikaisen haaveen. Primadonnan ratsu-tatuointi. Löydettiin oikein mainio kuva, joka sitten ikuistettiin koipeen! Luulen, että seuraavaksi otan snugin korvaan. Kaikkea sitä alkaa hulluttelemaan, kun kolmekymmentä koputtaa oveen. 

Kuva: Viivi 

Meille muutti viime viikonloppuna uusi suomineiti Neito. Ja koska pidän ratsastamisesta en malttanut odottaa, että pääsen tätä tammaa kokeilemaan! Olen nähnyt tämän hevosen joitain vuosia sitten, kun se oli vielä eri omistajalla ja asui kengittäjämme pihassa. Aika huima muutos tapahtunut! Viivi on jaksanut tehdä sen kanssa perusteita huolellisesti. Vielä on vähän voiman ja tasapainon kanssa hakemista, mutta se taitaakin olla ikuinen työ kaikilla. 

20 vuotta siinä meni, että jotenkin aloin ymmärtämään suomenhevosia. Aikaisemmin en niillä välittänyt ratsastaa, koska en vain osannut. Aivan liian fiksuja noiden hölmöjen puoliveristen jälkeen. Olenhan jo tainnut muutaman kerran todeta, että voisin joskus ostaa nuoren suomiputen itsellenikin. 

Viikonloppuna imetään taas oppeja Annan valmennuksissa! Jee! 

Satularumba

Taas se alkaa.

Aika pitkään tuo satula kävikin. Meillä on ollut nyt käytössä Kent & Mastersin koulusatula. Kiva peruspenkki, joka näyttää istuvan Vicalle, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Se on kehittänyt Vican lapojen taakse kuonapatit. Hieman se siis kiristää.

Pyysin erään satulamerkin edustajaa tulemaan sovittamaan satuloita, mutta hän alkoi kikkailemaan aikojen kanssa vaikka oltiin jo sovittu tapaaminen. Minä en jaksa mitään ylimääräistä säätöä. Tai jaksan, mutta erittäin huonosti. Hänen ei tarvitse kyllä tulla, on muitakin merkkejä ja asiakaspalvelutaitoisia myyjiä. Olisi edes pahoitellut asiaa, mutta ei. Ei mitään. Tunti ennen tapaamista hän ilmoitti, ettei pääsekään. Ei riittänyt minulla huumoria.

Kuva: Taru Arola

Soitin Tuomarinkylän Satula.comiin ja sieltä sain erittäin ystävällistä ja nopeaa palvelua. Moni on vuokrannut sieltä ensin satulan ja siten löytänyt varmasti sopivan penkin. Se kiinnosti. Kävin siis siellä kokeilemassa erilaisia satuloita ja mukaani lähti kolme satulaa: Prestigen Helen, D2 ja Amerigo. Tänään testaan ensimmäisen. Tuo D2 tuntui parhaalta istua. Hintalappu kyllä hirvittää, mutta elättelen toiveita sen ikuisuudesta ja sopivuudesta myös Tillikselle. Onko tämä vakuuttelua itselleen? Ehkä. Prestigen laatu on ainakin taattua.

Kuva: Google, Prestige D2

Huomenna olisi revanssin paikka A2 radan kanssa Porvoossa. Toivotaan, että Ferrari on paremmalla tuulella ja kulkee kiltisti ilman pukkeja!