Kiitos vuodesta 2017

Vuosi lähenee loppuaan ja ajattelin käydä kulunutta vuotta läpi. Tähänkin vuoteen on mahtunut paljon ja luultavasti olen siitä jo puolet unohtanut. Kyllä. Minulla on vanhusaivot, jotka päättävät säilöä todella oleellista tietoa ja unohtaa sitten ne oikeasti tärkeät asiat. Onneksi kalenteri helpottaa elämää.

ASIAAN.

Yksi tämän vuoden suurimmista hetkistä oli Pikku-Tillinkäisen syntymä. Siitä aika ahkerasti päivitinkin. Nukuin kaksi viikkoa tallissa hetekalla. Sain selkäni pahasti jumiin, mutta oli se sen arvoista! Näin ensimmäisen oman kasvattini syntymän. Upea hetki. Haluan edelleen kiittää naapurin kätilöä, Nooraa. Nooran avulla taisin pysyä kutakuinkin kasassa, enkä hermostunut kovin pahasti, kun Diva ei meinannutkaan päästää imemään. Tästä tilanteesta onneksi selvittiin.

Diva ja Tillis viettivät kesällä kaksi kuukautta Krevolan Tilalla, Marian valvovan silmän alla. Toki kävin siellä myös itsekin katsomassa, miten kovaa vauhtia lapset kasvavat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vein oman hevoseni jollekin toiselle hoitoon. Tuntui todella oudolta. Uskon, että laidun on varsalle paras paikka startata elämä. Etenkin, jos siellä on ikäistä seuraa. Tilliksestä onkin kasvanut oikein mallikelpoinen lapsihevonen. Rohkea ja reipas.

Kuva: Veera Kopakkala

 

Kuva: Saija Laaksonen

Tilliksen ollessa viiden kuukauden ikäinen, tuli aika tehdä erittäin raskas päätös. Oli aika päästää Diva taivaslaitumille. Edelleen kyyneleet pyrkivät kostuttamaan silmät, kun ajattelen Divaa. Tiedän, että se oli ainoa oikea ratkaisu, enkä koe tarvetta alkaa asiaa tässä enempää puimaan. Vieroitus oli aloitettu jo hyvissä ajoin, mutta olihan se järkytys pienelle varsalle, kun äiti ei enää vastannut huutoihin. Tilliksen kaveriksi muutti Vinski. Onneksi! Vinski varmasti helpotti erosta koituvaa stressiä. Nyt ne ovat melko erottamattomia kaveruksia. Saa nähdä, mikä itku siitä seuraa, kun Vinski lähtee. Olen vielä toistaiseksi pystynyt vakuuttamaan itselleni, etten tarvitse ponia. Huom toistaiseksi.

Kuva: Mira Kaukokari

Viimeinen retki

Vican kanssa päästiin, kuin päästiinkin kauden tavoitteeseen! Helppo A:sta saatiin tulokset. Vaikka nyt itse sanonkin, niin mielestäni ollaan onnistuttu hienosti. Vuodessa noustu puskasta A:han. Tästä aivan valtava kiitos kuuluu koutsillemme! Olen saanut häneltä valtavasti tukea ja kannustusta. Hän on jaksanut uskoa meihin. Lähtökohta ei ollut kummoinen, enkä alunperinkään ollut ajatellut, että Vicasta saataisiin oikeasti kouluhevonen kuorittua. Seuraavan kauden tavoite on myös asetettu. Startti Vaativa B:ssä. Toivon todella, että päästään sinne! Odotan jo kisakauden alkua.

Kuva: Saija Laaksonen

Valmennettavistani olen erittäin ylpeä! Moni täti on ylittänyt itsensä, junnut pärjänneet hienosti kisoissa ja mitä kaikkea! Varokaa vaan, seuraavalla kaudella tavoitteet myös heidän kanssaan ovat korkealla! Se vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä (valmennettavilta siis), mutta on sen arvoista. Myös projekti Jokeri on edistynyt hyvin. Sen kanssa toivottavasti päästään myös parit kinkerit starttaamaan.

Niin. Ja mentiin Kimin kanssa kihloihin. Kai se tarkoittaa, että on löytänyt jonkun tarpeeksi hullun, joka jaksaa tätä mun harrastamista. Kimi osaa kannustaa. Hän muun muassa kehui suoritustani suklaansyönnissä, vetäsin naamariin ennätysajassa konvehtirasian. Ihana mies.

Uudenvuodenlupaukseni on pitää parempaa huolta kehostani. Olen sentään säännöllisesti käynyt hierojalla hoitamassa lihaksia, mutta se syöminen. Ehkä melkein 30-vuotiaana olisi jo hyvä osata syödä oikein. Varasin siis hieroja-ravitsemusterapautti Tiialta ajan. Hänen kanssaan tehdään suunnitelma ruokavaliosta, mitä alan noudattamaan. Lupaan myös ratsastaa enemmän. Kannattaa tehdä vain sellaisia lupauksia, mitä voi noudattaa.

Tämäkin vuosi oli hieno. Kiitos kaikki mukana olleet ystävät ja kylänmiehet. Saako enää sanoa kylänmiehet? Pitääkö sanoa kylähenkilöt? Ainiin, tää on minun blogi, kirjotan, mitä tykkään!

Kiitos!

💜 Annika

Kuva: Saija Laaksonen