Kiitos vuodesta 2017

Vuosi lähenee loppuaan ja ajattelin käydä kulunutta vuotta läpi. Tähänkin vuoteen on mahtunut paljon ja luultavasti olen siitä jo puolet unohtanut. Kyllä. Minulla on vanhusaivot, jotka päättävät säilöä todella oleellista tietoa ja unohtaa sitten ne oikeasti tärkeät asiat. Onneksi kalenteri helpottaa elämää.

ASIAAN.

Yksi tämän vuoden suurimmista hetkistä oli Pikku-Tillinkäisen syntymä. Siitä aika ahkerasti päivitinkin. Nukuin kaksi viikkoa tallissa hetekalla. Sain selkäni pahasti jumiin, mutta oli se sen arvoista! Näin ensimmäisen oman kasvattini syntymän. Upea hetki. Haluan edelleen kiittää naapurin kätilöä, Nooraa. Nooran avulla taisin pysyä kutakuinkin kasassa, enkä hermostunut kovin pahasti, kun Diva ei meinannutkaan päästää imemään. Tästä tilanteesta onneksi selvittiin.

Diva ja Tillis viettivät kesällä kaksi kuukautta Krevolan Tilalla, Marian valvovan silmän alla. Toki kävin siellä myös itsekin katsomassa, miten kovaa vauhtia lapset kasvavat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vein oman hevoseni jollekin toiselle hoitoon. Tuntui todella oudolta. Uskon, että laidun on varsalle paras paikka startata elämä. Etenkin, jos siellä on ikäistä seuraa. Tilliksestä onkin kasvanut oikein mallikelpoinen lapsihevonen. Rohkea ja reipas.

Kuva: Veera Kopakkala

 

Kuva: Saija Laaksonen

Tilliksen ollessa viiden kuukauden ikäinen, tuli aika tehdä erittäin raskas päätös. Oli aika päästää Diva taivaslaitumille. Edelleen kyyneleet pyrkivät kostuttamaan silmät, kun ajattelen Divaa. Tiedän, että se oli ainoa oikea ratkaisu, enkä koe tarvetta alkaa asiaa tässä enempää puimaan. Vieroitus oli aloitettu jo hyvissä ajoin, mutta olihan se järkytys pienelle varsalle, kun äiti ei enää vastannut huutoihin. Tilliksen kaveriksi muutti Vinski. Onneksi! Vinski varmasti helpotti erosta koituvaa stressiä. Nyt ne ovat melko erottamattomia kaveruksia. Saa nähdä, mikä itku siitä seuraa, kun Vinski lähtee. Olen vielä toistaiseksi pystynyt vakuuttamaan itselleni, etten tarvitse ponia. Huom toistaiseksi.

Kuva: Mira Kaukokari

Viimeinen retki

Vican kanssa päästiin, kuin päästiinkin kauden tavoitteeseen! Helppo A:sta saatiin tulokset. Vaikka nyt itse sanonkin, niin mielestäni ollaan onnistuttu hienosti. Vuodessa noustu puskasta A:han. Tästä aivan valtava kiitos kuuluu koutsillemme! Olen saanut häneltä valtavasti tukea ja kannustusta. Hän on jaksanut uskoa meihin. Lähtökohta ei ollut kummoinen, enkä alunperinkään ollut ajatellut, että Vicasta saataisiin oikeasti kouluhevonen kuorittua. Seuraavan kauden tavoite on myös asetettu. Startti Vaativa B:ssä. Toivon todella, että päästään sinne! Odotan jo kisakauden alkua.

Kuva: Saija Laaksonen

Valmennettavistani olen erittäin ylpeä! Moni täti on ylittänyt itsensä, junnut pärjänneet hienosti kisoissa ja mitä kaikkea! Varokaa vaan, seuraavalla kaudella tavoitteet myös heidän kanssaan ovat korkealla! Se vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä (valmennettavilta siis), mutta on sen arvoista. Myös projekti Jokeri on edistynyt hyvin. Sen kanssa toivottavasti päästään myös parit kinkerit starttaamaan.

Niin. Ja mentiin Kimin kanssa kihloihin. Kai se tarkoittaa, että on löytänyt jonkun tarpeeksi hullun, joka jaksaa tätä mun harrastamista. Kimi osaa kannustaa. Hän muun muassa kehui suoritustani suklaansyönnissä, vetäsin naamariin ennätysajassa konvehtirasian. Ihana mies.

Uudenvuodenlupaukseni on pitää parempaa huolta kehostani. Olen sentään säännöllisesti käynyt hierojalla hoitamassa lihaksia, mutta se syöminen. Ehkä melkein 30-vuotiaana olisi jo hyvä osata syödä oikein. Varasin siis hieroja-ravitsemusterapautti Tiialta ajan. Hänen kanssaan tehdään suunnitelma ruokavaliosta, mitä alan noudattamaan. Lupaan myös ratsastaa enemmän. Kannattaa tehdä vain sellaisia lupauksia, mitä voi noudattaa.

Tämäkin vuosi oli hieno. Kiitos kaikki mukana olleet ystävät ja kylänmiehet. Saako enää sanoa kylänmiehet? Pitääkö sanoa kylähenkilöt? Ainiin, tää on minun blogi, kirjotan, mitä tykkään!

Kiitos!

💜 Annika

Kuva: Saija Laaksonen

Viisi päivää myöhemmin

Vican kyydissä käyty.

Tarjolla vain huonoja kännykkäkuvia

Kävin siis jo eilen. Kaikki askellajit läpi ilman kiukuttelua! Aika kevyesti ja varovasti mentiin. Lähinnä tunnustelua, että miltä se liikkuminen nyt oikein tuntuu. Tuo tamma saa minussa niin paljon erilaisia tunteita ja tuntemuksia aikaan, ettei arvaisi. Taas teki mieli alkaa pillittämään, kun laukatkin nousi niin helposti.

Vica topattuna. Taidan olla tuntemistani ihmisistä vainoharhaisin loimittaja.

Mutta minä sentään tunnustan sen

Tänään käytiin pellolla kävelemässä ja vähän ravailtiin kentällä. Pakko malttaa nyt ottaa rauhassa, mutta eiköhän me jo parin viikon sisällä olla ihan tosissaan back in business. Vican muuttokin lähestyy kovaa vauhtia!

Lapsetkin pääsivät kokeilemaan irtohyppyjä. Laitettiin aattona Hetan kanssa niille yksi minieste ja kuja. Saivat harjoitella sinne menoa ja jalkojen nostamista. Tillinkäisellä oli hauskaa, se keksi jossain vaiheessa mennä estettä edestakaisin. Toivottavasti saan siitä myöhemmin myös kuvia lisättyä tänne. Veera sattui olemaan tallilla samaan aikaan kameran kanssa. Minun luona hevoset joutuvat tottumaan erilaisiin asioihin. Muun muassa pressuihin ja sateenvarjoihin. Ei sitä koskaan tiedä, mitä kisapaikalla voi tulla vastaan. Tai maastossa.

Lapsien treenihommia parin viikon takaa

Joululahjasaldo oli myös oikeinkin mainio! Jouluaattoilta meni rauhallisissa tunnelmissa Kimin vanhemmilla. Hevosethan eivät sitä ymmärrä, että on pyhä. Niiden rutiinit eivät poikenneet normista tänäkään jouluna. Uudenvuodenaattona ne tulevat jo iltapäiväheiniksi sisälle, ettei kukaan saa hepuleita raketeista. Pian on tämäkin vuosi paketissa! 

Maanantaitumut

Kai sitä voi hieman huokaista helpotuksesta, kun eläinlääkäri ei ainakaan jaloista löytänyt huomautettavaa. Selkä tosin oli jumissa. Onneksi Iiris oli mukana niin sain hänelle purkaa ajatuksia ja mietteitä. Kamalaa, miten sitä alkaakin heti ajattelemaan kaikista pahinta.

Kuva: Iiris

Käytiin siis eilen maanantaina 18. päivä Husön Ratsastuskeskuksessa  Eike Tiehmannin luona. Hän katsoi Vican liikkeessä ja kopeloi läpi. Teki siis ontumatutkimuksen. Liikkeessä ei ollut jalkojen osalta moitittavaa, mutta selkä ei regoinut ärsykkeisiin normaalisti. Vican selkä pestiin kunnolla ja se sai rauhoituksen, eli ammattilaisen ottein otti pikku maanantaikännin. Selkä piikitettiin monesta eri kohdasta. 

Hoito-ohjeiksi saatiin viisi päivää liinan päässä olemista ja sitten palauttaminen takaisin treeniin. Katsotaan siis, miten akka lähtee pelittämään! Toivon todella, että kyse oli vain jumisesta selästä, eikä mistään piilevästä ongelmasta, mikä säteilee selkään. Noooooooh, en jossittele tämän enempää. Nyt odotellaan ja valmistaudutaan kuun lopussa tapahtuvaan muuttoon Lahaan! Mikäli rahat riittävät niin Vica saa heti vesikävelymattotreenin.

Maltti on valttia. VMP.

Niinhän sitä sanotaan. Olen ollut kaksi viikkoa, kuin kissa pistoksissa. Ahdistaa ja turhauttaa. Hinku päästä treenaamaan Vican kanssa on aivan ylitsevuotava.

Vica on nyt pari viikkoa ollut taas epämääräinen. Välillä selkeästi epäpuhdas liikkeessä, toisinaan taas hyvä. Se liikkuu mielellään, mutta välttelee tiettyjä tehtäviä. Välillä jopa suoraan kulkeminen on työlästä. Laukka on ollut sille hankalaa, niin itsenäisesti kuin ratsastajan kanssa. Joinain päivinä se laukkaa hyvin ja toisina ei ollenkaan. En ole pakottanut sitä nyt mihinkään tiettyyn muottiin vaan on menty sen mukaan, mikä on sille ollut mieleistä.

Ekat harkkakisat 1.10.16

Huomenna mennään kuulemaan eläinlääkärin mielipide. Saa nähdä, mitä sieltä löytyy. Pahinta olisi se, ettei mitään konkreettista löydy. Mysteerivaivat ovat kaikista hankalimpia. Omat spekulaatiot ovat pyörineet mahahaavan, ylirasituksen, oikean olkapään ja oikean kintereen ympärillä.

Treenit kesällä

Ollaan jo niin lähellä vaativia luokkia. Ja ei. Kisat eivät ole minulle se suurin asia. Minulle tärkeintä on saada tuo tamma kuntoon. Minä pidän kilpailemisesta ja tahdon, että kilpakumppanini on siinä pisteessä, että sille suorittaminen on helppoa. Vicalle se on yksi lysti käydäänkö kisoissa vai ei.
Ja mikäli Vica ei kestä kilpahevosen elämää se jää harrastehevoseksi. Harrastakoot esteitä Iiriksen kanssa. Niistä se ainakin tykkää. Mikäli se jää harrastekaveriksi se saa myös ryhtyä äidiksi. Paljon vaihtoehtoja. Olen ollut todella etuoikeutettu, kun olen saanut omistaa hienoja tammoja. Vaikka Vican suku ei ole mikään upea ja mahtava niin kyllä haluan myös Vicasta saada varsan. Isäkin on jo mietittynä.

Onneksi huomenna saan kuulla eläinlääkärin mielipiteen ja toivon todella, että joku syy tälle käytökselle löytyy. Pitäkää peukkuja!

"Minä tyrkytän sinulle kaikkea, mitä ikinä keksitkin pelätä..."

Pardon my french

Paskaa.

Paskaa on niin monenlaista. Toisinaan se on löysää ja vetelää niin kuin säät ovat olleet lähikuukausina. Joka paikka ui. Ja tämähän on tietysti tallinpitäjän vika. Minun pitäisi pystyä hallitsemaan näitä luonnonvoimia ja ilmastonmuutosta, jotta tarhat pysyisivät kunnossa. Kenttäkin on päässyt jäätymään liian kovaksi, koska hiekka ei jaksa enää läpäistä tuota vesimäärää.

Välillä ihmisten suusta valuu tätä löysää ulostetta. Se on lähinnä valitusta säästä ja siitä, miten on märkää ja mutaista. Aika harmitonta vikinää siis. Tarpeeksi kauan, kun tälläinen märinä jatkuu se saattaa kulminoitua niin sanotusti varpusparveksi. Se vaan törähtää ja leviää joka paikkaan. Sillon ei kenelläkään ole kivaa. Yksi jauhaa tarpeeksi kauan jostain häntä ärsyttävästä epäkohdasta, niin eikös joku toinen ymmärrä tarttua tähän ja PIFF! Sotku on valmis. Yhdessä märistään kaikki hetki samasta asiasta, kunnes muistetaan, ettei kaikki ole oikeasti paskaa, esimerkiksi pissa!

Kuva: Google

Laittaisin haamupaskan ja kovan paskan samaan kategoriaan. Haamussa vaan erona se, ettei mitään syytä paskanjauhamiseen todellisuudessa ole. Jos nyt siis kyse on puhumisen haamupaskasta. Todellinen fyysinen haamupaska saattaa olla jo merkki jostain fyysisestä harhauulosta ja luultavasti tarvitset lääkärin konsultaatiota asiasta. Kovaa paskaa joutuu hetken päkistämään pihalle. Sitä miettii ja miettii, kunnes asia joko ratkeaa itsekseen tai ottamalla asian puheeksi. Suosittelen. Mikäli joku asia kaivertaa mieltä, on siitä syytä puhua jollekin. Ja nimenomaan jollekin sellaiselle, joka voi asialle tehdä jotain.

Olen varma, että kaikki puhuvat paskaa jonkin verran. Uskon, että enimmäkseen se on oman pahanolon purkausta tai rakkaudella tapahtuvaa taivastelua asiasta. Tiedän, että esimerkiksi minusta puhutaan jatkuvasti omalla tallilla, osa rakkaudella ja osa silkkaa pelkkää paskaa. Usein kuulen näistä keskusteluista kolmannelta osapuolelta. Onneksi. Koska minä en ole ajatustenlukija ja on aivan mahdotonta miellyttää kaikkia. Enkä kyllä usko, että kaikkia on mitenkään mahdollista miellyttää.

Itse jauhan aika paljon kaikkea. Mietin ja pohdin ja tahdon kuulla muiden mielipiteen asiasta. Kyllä, kysyn mielipidettä, jos sellaisen haluan. Yleensä niitä kyllä saa kysymättäkin. Ei pidä loukkaantua, jos en siitä välitä.

Kiitos ja kummarrus. Kyllä helpotti päkistää tämä paska ulos sisuksista!

Eteenpäin, sano mummo hangessa

Päivitetään tilanne.

Tillinkäinen on nyt viisi kuukautta vanha. Sen seuraksi muutti 2-vuotias poniori, Vinski. Vinski on suuri henkinen tuki ja turva pienelle hevoslapselle. Vinski on samalla opettelemassa myös jo isojen poikien hommia, muun muassa ohjasajoa sekä valmistumassa Ypäjän oripäiville, mitkä järjestetään keväällä. Kerron edistymisestä myöhemmin lisää. Ajattelin, että pikku pojat menisivät hyvin vanhemman ruunan kanssa tarhassa, mutta vanhapatu olikin eri mieltä uudesta nuoresta orista. Ne ottivat yhteen aika rajusti, eikä yhteenotto jäänyt vain yhteen kertaan, joten päätin erottaa ne. Laitettiin Saijan Samu-ruuna poikien kanssa ja yhteiselo on sujunut hyvin ja seesteisesti. Uncle-Sam on saanut lapsista elämäntehtävän itselleen.

Kuva: Saija Laaksonen

Vican kanssa päästiin kuin päästiinkin tämän kauden tavoitteeseen: startti helposta A-luokasta. Pari kisaa päästiin starttaamaan. Harmillisesti Vica muuttui liikkeeltään hieman epäpuhtaaksi ja tuumattiin, että parempi antaa hieman kevyempi kausi nyt ja aloittaa sitten treenit uudelleen. Vica onkin ollut aika hyvä, lepo teki selkeästi hyvää. Ja vaikka olikin lepoa, se ei tarkoittanut seisottamista tarhassa vaan rentoa jumppailua, juoksutusta, paljon kävelyä... Ensi kauden tavoite on myös asetettu. Vaativa B kauden lopussa. Jännittävää. Toivon, että Vica pysyy ehjänä, eikä tulisi mitään pitkiä saikkuja. Vican lihashuoltoon on myös kiinnitetty erityistä huomiota. Hieronta kahden viikon välein, myös osteopaatti on tulossa katsomaan tilanteen. Houkuttaisi aivan valtavan kamalasti ostaa kausikortti vesikävelykoneeseen. Voivoivoi, näen kuinka euroset vaan katoaa PHFFFF!

Kuva: Saija Laaksonen

Minulle kuntoutukseen muutti ravuritamma, joka jännittyy helposti. Sen lihaksisto oli jäänyt jo todella jännittyneeseen tilaan, jopa käynti oli mahdotonta. Sen kanssa ollaan kuukauden verran tutustuttu, luotu luottamusta ja opeteltu rentoutumaan. Jännä uudenlainen projekti. Tämä olisi tarkoitus vielä saada radoille, toivottavasti onnistun siinä! Tammastakin kerron jatkossa kuulumisia.

Tässä kuussa on vielä pari Mascha Collianderin sekä Terhi Stegarsin valmennusta!

Kuva: Mira Kaukokari

Luopuminen

Tuli pakollinen tauko kirjoittamiseen.

Se päivä läheni ja läheni. Olen tiennyt jo puolitoista vuotta, että Diva lähtee, kun varsa on tarpeeksi vanha vieroitettavaksi. Viime sunnuntaina oli aika. Oli aika sanoa hyvästit. Ja suoraan sanottuna se oli aivan perseestä. Luopumiseen ei totu, siihen ei voi valmistautua. Vaikka tämä oli ainoa oikea ratkaisu, se tuntui raskaalta.

Enää ei ole kipuja, enää ei tarvitse mennä pihalle, jos on mälsä sää, jätit minulle komean ja rohkean varsan, kiitos näistä kolmesta vuodesta. 

<3 

Usko, toivo, rakkaus vai ihan päinvastaista?

"Usko nyt vaan, kyllä se siitä!" 

No joo, kyllä se siitä. Mutta kun on sen tyylinen ihminen, joka haluaisi kaiken tapahtuvan mieluummin joka kerta niin, kuin sen kuuluisi tapahtua ja koska tapahtui viimeksikin. Miksei se hevonen nyt voi taipua? Miksei se reagoi apuihin? No koska myös hevosella voi olla huonoja päiviä. Hieman jäykkä hevonen ja oma väsynyt olotila ei ole hyvä yhdistelmä. Tekee mieli vetää kunnon itkupotkuraivarit, mutta minkä takia? Ihan turhaa energiankulutusta. Pitää oppia hyväksymään myös epäonnistumiset.

Kuva: Saija Laaksonen

"Noooo, toivottavasti se on ensi kerralla parempi..."

Toivo vaan. "Toivossa on hyvä elää", sanoi lapamato, kun korvasta kurkkasi. Eiiii. Taas kysytään kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Aikaisemmin on ollut jo monta onnistumista, miksei tänäänkin voi sujua yhtä hyvin? Koska jokainen päivä on erilainen, koska tähdet eivät ole oikeassa asennossa, koska joku muu syy. Muista ajatella lähtöpistettä, muistele kaikkia niitä vaikeilta tuntuneita asioita ja saikkuja, nyt ollaan jo sentään monta viikkoa menty ilman turhia lomia. 

Kuva: Saija Laaksonen

"...mutta suurin niistä on rakkaus"

Ristus, mitä jeesustelua. Mutta niinhän se menee. Rakkaudesta hevosiin ja lajiin. Muutaman hetken päästä itkupotkuraivarista, epäuskosta ja toivottomuudesta muistat taas, että tämähän on juuri sitä, mitä teet sydämelläsi. Siksi nuo takapakit tuntuukin aivan jäätävän kamalilta. Ja saan itseni kuulostamaan todella pikkumaiselta, mutta jos tamma on viime viikolla ollut valmennuksissa aivan superupea ja seuraavana kaikki tuntuu vaikealta, jopa aivan pelkkä asetus, niin kyllä se syö ihmistä. Ja pahasti. 

Kuva: Saija Laaksonen

Aika paljon ehtii käydä tunteita läpi tunnissa tai parissa. Jännittävää, nämä on niitä kasvun paikkoja itselle. Olen oppinut tälläisinä hetkinä palaamaan alkuun. Vaikka viime valmennuksessa tuntui olevan enemmän sanomista, kuin kehumista niin nyt jo vähän naurattaa oma pikkumaisuus. Se oli vain yksi ratsastus satojen joukossa. Aina ei vaan voi voittaa, ei edes joka kerta. 

Onneksi Saija oli kuvaamassa meidän valkkua. Kuvat nähtyäni mieleni keveni, ei se nyt ihan niin huonosti mennytkään. Oli siellä ainakin hyviä pätkiä mukana. 

Kuva: Saija Laaksonen

Kuva: Saija Laaksonen

Jokeriiiii, pokeriiiiii, POKS!

Jokeri, Jokkeboy, Jokke

Jokeri on 9-vuotias suomenhevosruuna, joka muutti talliimme noin kuukausi sitten. Se on startannut raveissa, viimeisimmän viime vuonna, mutta entisen omistajan mukaan sen kilpailuvietti ei ollut oikein hyvä. Sitä ei haitannut, vaikka muut menivät ohi. Liian kiltti siis juoksemaan kilpaa. Viimeisin startti on viime vuodelta. Edellinen omistaja on sillä jonkin verran ratsastellut, mutta mitään varsinaisia koulukuvioita se ei hallinnut. Hiomaton timantti siis.

Tuija laittoi viestiä, että nyt se oikea on löytynyt. Ja sattumalta aivan heidän kesämökin läheltä. Tuija sai kokeilla Jokeria pari päivää ja tykästyi kovin. Sovittiin, että lähdetään Jennin kanssa vielä herraa koittamaan, otettiin trailerikin auton perään.

Jokke on yksi söpöimmistä hevosista, mitä olen koskaan nähnyt. Sillä on todella sopusuhtainen pää ja kroppa. Sillä on hyvät liikkeet, eikä sitä ole pilattu. Siitä pitää antaa iso kiitos edelliselle omistajalle, että on saanut Jokerin pidettyä erittäin kevyenä edestä. Laukkaa sillä ei oltu saatu nousemaan tai ei oltu yritetty, jompi kumpi.

Anyway, Tuija ratsasti ensin ja näytti hieman sen käyntiä ja ravia. Käynti on todella temmokas ja tarmokas. Ravi oli hieman epätasaista, johtuen tasapainon ja voiman puutteesta. Mutta se kuunteli hienosti ääntä ja pysyi rauhallisessa ravissa, vaikka meinasikin kaatua sisälle päin, etenkin kulmissa. Taipumisesta ei voitu puhua, eihän siltä oltu sellaista koskaan pyydetykään. Aisojen välissä ei paljoa kylkiä taivutella.

Minä taisin hypätä seuraavaksi kyytiin. Kaikki edellä mainitut asiat tuntuivat myös selässä. Mutta, hähähähähä, vasen laukka nousi todella helposti. Se vaan pitää uskaltaa ottaa sieltä esiin. Jenni kokeili vielä kaikki askellajit. Näin maastakäsin vielä laukan. JES! Sillä on hyvä kolmitahtinen laukka, okei todella raaka ja voimaton, mutta potentiaali on valtava. Ja kyllä, myös Jenni tykästyi ukkeliin. Eihän se tosiaan vielä mitään osannut. Mutta luonne on 10+. Järkevä, ei hätkähdä mistään. Täydellinen paketti tätiratsastajille, jotka haluavat harrastaa monipuolisesti.

Tuli selväksi, että Jokeri oppii kaikki asiat niin hyvässä kuin pahassa todella nopeasti. Laitumelta oli melko helppo karata tai ottaa hatkat tädeiltä, kun ei ne niin uskaltaneetkaan komentaa. Eikä siinä oikein mitään voikaan tehdä, kun 500 kiloa iloa päättää lähteä maistelemaan vihreetä. Tuija sai tuntea sormissaan tämän ilon... Pikkasen rullaantui nahkat sormista, kun ei ollut hanskoja ja Joken teki mieli ruohoa. Nooooo, oppia ikä kaikki.

Jenni lähti viettämään kesälomaa ja Tuija paranteli käsiään, joten minulle avautui hieno tilaisuus päästä opettamaan Jokerille ratsunalkeita. Aloitettiin siis eskari. Ensinnäkin käytävällä pitää jaksaa seisoa rauhassa yli viisi minuuttia. Se opittiin melko nopeasti. Häsäämällä asioista tuli entistäkin hitaampia, seisomalla kiltisti asioita tapahtui nopeammin. Selkäännousussa sama homma, jakkaran vieressä pitää seistä ja seistä ja seistä. Aina kun se lähti liikkeelle otettiin pakkia takaisin jakkaralle. Kyllä oppi nopeasti seisomaan paikoillaan. Ja vielä odottamaan, että ratsastaja antaa luvan lähteä liikkeelle. Tämähän on helppo unohtaa, jos ratsastaja ei joka kerta pyydä seisomaan ja odottamaan. Pitää olla johdonmukainen.

Ratsutuksessa aloitettiin aivan todella perusjutuista. Ohjan seuraaminen, istunnan kuunteleminen ja rauhallisuus. Pikkuhiljaa alkoivat kyljet taipumaan, asetus löytyi nopeasti. Selkä on ajoittain pyöreänä, mikä taas johtaa siihen, että myötääminen edestä helpottuu. Itse en lähde liikkeelle entisen ravurin (tai minkään muunkaan hevosen) kanssa siitä, että turpa osoittaa maata kohti. Ei. Rentous pitää tulla selän läpi. Ravurit ovat koko ikänsä juosseet pää ylhänä, joten ei voida heti vaatia, että ne osaavat edestä myödätä ja kulkea kauniissa muodossa, ehheeeii. Se tulee vain ajan kanssa ja tekemällä asiat oikein.

Käynnissä ratsastin loivia kaarteita, isoja ympyröitä, koitettiin löytää hyvä rauhallisempi tahti. Nopeasti se oppi, ettei ole kiire minnekään. Ravissa sama homma, kun tasapaino alkaa kehittyä, voi alkaa ratsastamaan hieman pienempiä ympyröitä. Tärkeintä on edetä hevosen tahdissa. Liika vaatiminen vaan saa hevosen käymään kierroksilla, eikä siitä ole mitään hyötyä, asia kerrallaan.

Vasemman laukan nostoa harjoiteltiin myös, oikeaan se oli niin vino ja tasapainoton, etten edes lähtenyt sitä yrittämään. Vasen laukka nousee jo pyynnöstä melko hyvin. Edelleen se on voimaton, mutta sekin paranee vain ajan kanssa. Kaikki tämä siis viikossa. Nyt se osaa siirtyä käyntiin pelkällä istunnalla, siirtyä rauhalliseen raviin, taipuu molempiin suuntiin ja myötää molemmissa askellajeissa. On se vaan niin fiksu! Sanoin jopa ääneen, että voisin harkita itselleni suomenhevosta, koska Jokeri on niin kiva.

Mainittakoot vielä, että nämä ratsastuskerrat kestivät 20-30 minuttia kerrallaan. Kyseessä ei siis ollut todellakaan mikään tunteja kestävä höyläys. Pitää malttaa ja tehdä asiat oikein.

Tehoviikon jälkeen Tuijan kädet alkoivat olla jo niin hyvässä kunnossa, että päästiin pitämään tunti. Pienellä ohjeistuksella homma alkoi pelittämään hienosti! Löytyi oikeat, pienet avut. Se taisikin olla molemmille omistajille yllätys, kuinka pienillä avuilla Jokeria pystyi ratsastamaan. Ei paljoa ohjista vedellä tai jaloilla potkita. Ni. Ratsastus näytti hyvältä, joten pyysin Tuijaa nostamaan myös oikean laukan ja sieltähän se nousi! Samallalailla tosin, kun alkuun vasen, eli aikamoisen ravin kautta, mutta nousi kuitenkin ja se myös jaksoi sitä hetken pyörittää. Paljon kehuja nostossa ja laukan ajan. Taisi ukko hieman niistä kehuista innostua, kun alkoi tarjoamaan enemmänkin oikeaa laukkaa! On se vaan niin fiksu! Tästä hevosesta ei voi olla pitämättä. Niin uskomaton työmoraali ja halu miellyttää ihmistä.

Pidettiin myös Jennin kanssa käyttöohjetunti. Ja on kyllä kiva nähdä, että ne avut, jotka olen opettanut toimivat molemmilla omistajilla. Tästä tulee upea! Olen jo siis ilmoittanut, että Jokke menee koulukisoihin ensi kaudella. Joko heidän ratsastamana tai minun, katsotaan kuinka käy! Tulen jatkossakin päivittelemään Joken edistymisestä ja uudesta urasta ratsuna.

Laitellaan niitä ratsukuvia sitten, kun niitä on!

20.8.

Kehitystä

Valmennus!

Anne-Mari tuli meille viime torstaina pitkästä aikaa. Voi pojat, miten onkin ollut ikävä kouluvalmennusta ja neuvoja. Hiki virtasi! Keskityttiin ravin tahtiin ja suoruuteen. Vica oli upea. Se selkeästi esitti, miten hienosti on kehittynyt. Etuosa nousi, takaosa polki, selkä pysyi ylhänä ja muoto oli jo melko korkea. Olin todella haltioissani. Sovittiin seuraava valmennus sunnuntaille.

Sunnuntaina ravi ei ollut ihan niin näyttävää, mutta laukkaa saatiin todella hyvin koottua ja pyörimään! Ongelma on lähinnä minun hitauteni. Hullua, että tunnen, kun Vican selkä laskeutuu ja laukka tipahtaa raville (tämä tapahtuu noin sadasosasekunnissa), mutta aivoni ei käske reagoimaan asiaan. Vaikka pitäisi tietysti auttaa selkä takaisin ylös ja laukka jatkumaan. 

Maanantaina käytiin metsäretkellä

Ratsastin Vican tänään aamupäivällä. Meinasin tirauttaa kyyneleen, koska tunsin suurta ylpeyttä. Niinkin yksinkertainen asia, kuin laukkalävistäjällä siirtyminen raviin. Tänään se onnistui. Sitä on jankattu ja jankattu. Tamman laukka oli tänään todella hyvä, siis TODELLA. Harmittaa, ettei siitä ole videoita tai kuvia. Huomenna toivottavasti saan muutaman kuvan treeneistä.

Käytiin sunnuntaina Iiriksen kanssa moikkaamassa Divaa ja Tillistä. Varsa on kasvanut todella paljon! Kaikki alla olevat kuvat ovat Iiriksen ottamia.

Hevosen omistamisen plussat ja miinukset

Plussat

Kehittyminen.
Omalla hevosella on mahdollista kehittyä nopeammin, kuin käymällä ratsastuskoulussa kerran, kaksi tai kolmasti viikossa. Etenkin, jos valmentaudut ja hevonen on taitavampi, kuin sinä. Jos hevonen on raaka, etkä itsekään oikein osaa niin pyydä apua! Ei kenenkään tarvitse oppia yksin. Ja kehityskin on nopeampaa, kun taitavampi on opastamassa. Silloin sinun ei tarvitse oppia kaikkea kantapään kautta.

Hevosmiestaidot.
Tuo katoava taito. Nykyään näkee todella paljon mamman mussukoita, mitkä ovat ihan kamalia elukoita. Unohdetaan, että kyseessä on monta sataa kiloa painava saaliseläin, mikä massallaan saa pahaa jälkeä aikaiseksi. Omaa hevosta käsiteltäessä taidot kehittyvät. Opit havaitsemaan erilaisia ominaisuuksia, esimerkiksi tunnistamaan kipeän hevosen ja toimimaan oikein.

Pysyvyys.
Sinun hevosesi ei vaihda tallia, jos et itse tahdo. Toisin kuin vuokrahevonen. Vuokrahevosen omistaja voi myös päättää vuokrasuhteen, jolloin joudut aloittamaan taas kaiken alusta.

Suhde.
Suhde oman hevosen kanssa on ainutlaatuinen. Ja se kehittyy jatkuvasti. Opit ajan kanssa tuntemaan hevosesi, opit luottamaan siihen ja se sinuun. Tätä suhdetta on vaikea kuvailla, mutta se on todella upeata. Yksi parhaista tunteista ikinä. Luottamus, se ansaitaan.

Motivaatio.
Oma hevonen motivoi yrittämään enemmän. Ehkä siksi, että teet sitä itsellesi. Oman hevosen kanssa voit asettaa tavoitteita, enkä puhu ainoastaan kilpailuun liittyvistä tavoitteista, vaan esimerkiksi ratsastettavuuden parantumisessa.

Mahdollisuus kilpailemiseen.
Juu, tiedän. Osa voi kilpailla vuokra- tai tuntihevosella. Luulen vain tämän asian liittyvän tuohon suhteeseen. Oman ystävän kanssa kilpaileminen ja tavoitteisiin pääseminen, siinä on sitä jotain.

Miinukset.

Rahanmeno.
Sitä ei voi estää. Ja sitä muuten menee. Pakollisia menoja ovat muun muassa tallivuokra, kengitys ja ruokinta. Sekä vähintään vuosittain eläinlääkärin palkkiot. Ei ole tämä laji halpa. Mutta parempi, kun ei mieti liikaa paljonko sitä rahaa uppoaa.

Huoli ja stressi.
Hevoset ovat hitokseen huonoja kertomaan, mikä paikka on kipeänä. Kun tunnet oman hevosesi huomaat ajoissa, ettei kaikki ole hyvin ja saat heti sille hoitoa niin yleensä eläinlääkärin lasku jää hieman pienemmäksi. Yleensähän hevoset onnistuvat satuttamaan itsensä lauantai-iltana. Divan kanssa vietettiin puolitoista vuotta sitten yksi ilta klinikalla tikattavana, se reissu taisi olla noin 850 euroa.

Saikut.
Klinikalta päästäänkin sujuvasti siihen, että hevosilla on usein jotain pientä vaivaa. Toiset reagoivat herkemmin pieneen kipuun, toiset eivät sano mitään vaikkei satulakaan olisi ihan niin sopiva. Hevosten tavoissa reagoida on isoja eroja, pitää oppia tuntemaan se oma hevonen. Tunnen heti, jos Vicalla ei ole kaikki hyvin. Yleensä kokemattomampi ei nää hevosen oireilua, joten hän saattaa ajatella, ettei hänen hevosensa ole koskaan kipeäkään.

Sitoutuminen.
Hevonen ei osaa itse ottaa ruokaa tai lähteä lenkille. On siis pidettävä huoli, että joku hoitaa nuo, jos et itse pääse tallille. Kaikilla talleilla ruoantekeminen ei kuulu palveluihin.

Tässä nyt karkeasti jaoteltuna ja jotain jäi varmasti uupumaan listoista. Ja voin kertoa, että hyvät puolet rökittää nuo huonot mennen tullen. Minulle hevoset ovat henki ja elämä. Mihin minä kaiken aikani ja rahani laittaisin, jos en niihin? Kannattaa tutustuttaa lapset hyvissä ajoin tähän lajiin niin voit olla varma, ettei heillä ole aikaa tai rahaa huumeisiin! Ratsastus on myös kokonaisvaltainen laji. Se vaatii hyvää kuntoa ja auttaa keskittymisessä. Mitään tieteellistä näyttöä minulla ei asiasta ole, mutta 20 vuoden kokemuksella tämän totean.

Viikko 31

Maanantai. Leirin jälkeinen elämä. Maha edelleen aivan pinkeänä. Suunnittelin viikon alun helpoksi, sellainen pehmeä nousu takaisin normaaliin. Olin tallilla vain 10 tuntia. Vican ja Mikelin juoksutin, nekin saivat helpon palauttelupäivän.

Tiistaina alkoi turvotus jo helpottaa. Oli pari asiakaskäyntiäkin. Ensimmäisessä paikassa pidin koulutunnin nuorelle ja näppärälle poniratsastajalle. Toisessa paikassa jumppasin vanhemman ruunan kanssa, jonka päätyönä on toimia vikellyshevosena. En ole koskaan käynyt katsomassa vikellystä, täytyy kyllä ehdottomasti mennä! Itse olen kyllä liian jäykkä ja nynny sellaiseen touhuun. Lisäksi perheen tyttären kanssa pestiin heidän 1- ja 2-vuotiaat welsh b oripojat. Aivan mainioita pieniä poikia! Niin seurallisia ja kilttejä (nämä ovat myynnissä winkwink). Minä voisin ottaa vaikka molemmat, mikäli olisi enemmän tilaa. Ja rahaa. Ja lisää rahaa.

Keskiviikkona oli jo normaali olo. Sää oli todella kesäinen, ei tainnut sataa kuin 30 milliä. Olin tallilla jo puoli kuusi, jotta ehdin tehdä kaiken. Olen aika tarkka iltavapaistani, kun sellaisen olen päättänyt pitää. Eli kun aloitan aikaisin, pääsen ajallani lähtemään vapaalle. Olin Vican selässä seitsemän aikaan. Hän toimi oikeinkin mukavasti. Saatiin upeat asetukset läpi, eli aika perushuttua hommailtiin. Jostain syystä ei tehnyt mieli alkaa kikkailemaan mitään uusia kuvioita. Tämän kaatosaderatsastuksen jälkeen pidin tunnin. Jep. Siinä samassa kaatosateessa. Nostan Saijalle kyllä hattua, kun tuossa säässä halusi tulla vääntämään tulevaa koulurataa. Kyllä vaan on motivaatio kohdillaan, kun on tavoitteita. Vaatteet läpimärkinä suunnistin hierojalle. Hän varmasti arvostaa, kun tuon tuulahduksen Eau De la Merde du Chevalia. Hierojan jälkeen taas talla pohjassa kohti Siuntiota.

Kävin siis moikkaamassa Divaa ja Tillinkäistä. Heidän seuraansa oli liittynyt aivan ihana tammavarsa. Diva ja Tillis vuoltiin. Ei voi muuta, kun taas kehua Millaa. Kyllä hän vaan on tehnyt niin hyvät pohjatyöt, että Diva antoi sepän nostaa koipensa joulukuusenjalkaa muistuttavalle pukille. Eikä sanonut asiasta mitään. Siinä se vaan seisoi. Ihan ku tavallinen hevonen! Jee! Myös Tilliksen kaviot pyöristettiin. Se oli jo hänen toinen pedikyyrinsä. Kyläilyn jälkeen ajoin vielä takaisin omalle tallille tarjoilemaan päivällistä hevosille.

Torstai aloitettiin Vican ja Iiriksen kanssa estehommilla. Erilaista linjaa ja pitkiä teitä. Oikean rytmin löytämistä, malttia ja hyviä teitä, siinä oli tunnin teema. Tästä jatkoin taas reippaiden nuorten kanssa. Ei sillä, etteikö Iiris olisi reipas... Ensin minä ratsastin ja jumppailin ponia, sitten opetin ponin omistajaa ratsastamaan samoja venytyksiä. On se vaan kiva nähdä, miten nopeasti 9-vuotias voi kehittyä. Toisessa paikassa jatkoin herra vikellyksen kanssa jumppaamista, nyt siirtymisetkin oli jo parempia! 1-vuotiaan kanssa tutustuttiin traileriin. Tunnin verran siinä meni, että saatiin se itse haluamaan trailerin kyytiin. Rrrreipas! Kivaa, kun pääsee tekemään noiden vihreiden kanssa hommia. Kukaan ei ole ehtinyt käydä välissä säätämässä.

Kotona jatkettiin taas esteiden parissa (eikö ole hämmentävää, miten paljon tälläinen wannabe kouluratsastaja touhuaa esteiden kanssa?). Meillä oli sama tehtävä, kuin Iiriksen kanssa. Tämä ratsukko on vielä melko tuore. Hevonen on Saijan Samuli-ruuna. Ei olla taidettu pitää kuin kuusi tai seitsemän kertaa estetunteja. Joka kerta ne luottavat enemmän toisiinsa. Olin kyllä todella otettu, kun Saija kehui aikaansaannoksiamme. Ratsastajan äiti siis otti videota ja lähetti niitä katsottavaksi Saijalle. Meinasi kuulemma aivan tippa tirahtaa linssiin. Kyllä se positiivinen palaute vaan on tärkeää. Sillä jaksaa taas pitkään. Tämän päivän kruunasi vielä kahden lapsuudenystäväni piipahtaminen tallilla. Toinen heistä ei ole koskaan harrastanut hevosia ja toisenkin viime ratsastuskerrasta oli vierähtänyt kymmenen vuotta. Mutta niin vaan lähti keventäminen selkäytimestä. Vica suoritti tehtävänsä hienosti, vaikkei oikein laukka-apuja ymmärtänytkään. Ehkä seuraavalla kerralla sitten. Ratsastelujen jälkeen oli vielä iltatalli. Sieltähän ei tietenkään noin vain pääse pois, kun on niin ihania ihmisiä paikalla. On se jännä, miten pari tuntia vaan hujahtaa hyvässä seurassa. Taisin olla yhdeksän aikaa kotona. Tälläiset päivät ovat jo liian pitkiä. Niitä ei kyllä usein ole, ehkä kerran viikossa. Olin siis liikenteessä 6-21. Oho.

Ja uskokaa tai älkää, elän edelleen parisuhteessa.

Vica keskiviikkoaamuuna lähdössä hommiin

Tänään, kun astuin pihalle, teki mieleni kiroilla. Sataa. Taas. En tiedä tuliko tänään vaan 28 milliä, mutta liikaa kuitenkin. Oli kuitenkin hieman helpompi päivä. Jatkettiin poikien kanssa lastausharjotuksia. Vuotias, joka ei siis ennen eilistä ollut koskaan ollut trailerissa, oli heti valmiina hommiin. Vähän piti muistella, miten ne jalat lastaussillalle menikään. Tänään laitettiin myös takapuomilla painetta, ei reaktiota. Pikkumies odottaa trailerissa nyt niin kauan, kunnes sitä pyydettiin peruuttamaan ulos. Kaikki rauhallisesti, ilman hätäilyä tai panikointia. Vanhempi pääsi tänään myös harjoituksiin. Se on ennenkin matkustanut. Ensimmäinen yritys nousta lastaussillalle oli aika mielenkiintoinen. Se nousi pikkasen pystyyn, koukisti etuset kunnolla mahan alle ja tömäytti siltaa. Piti ilmeisesti varmistaa, että se on kunnolla kiinni? Sen jälkeen ei ollut mitään erityistä. Käveli hienosti sisälle. Kokeilin myös, mitä tämä sanoo, kun kosken takapuomilla sitä kankkuun. Oli aika hätänen takanen. Puomilla koskettaminen aiheutti hieman jännitystä, mutta nopeasti tämäkin huomasi, ettei ollut syytä panikoida. Mä en kestä, miten reippaita ne on!

Takaisin tukikohtaan. Koska vettä satoi edellen, otin hevoset kuivattelemaan sisään. Sanokaa vaan kermaperseeksi, mutta ei nuo hevoset ihan kauheasti nauti sateessa seisomisesta. Parin tunnin kulutta vein ne takaisin pihalle ja sadekin alkoi hellittää. Kävin myös pitkästä aikaa suokkiruuna Jokerin kyydissä. Se siis vasta opettelee ratsuntyötä. Aikasemmassa elämässään se oli ravuri. Sen kehityksestä kirjoitan jatkossa lisää. Ai miten niin tykkään projekteista? Muutama tässä työn alla.

Mun elämä on kyllä ihan parasta.

Viikonloppu menee hevosten kanssa melko samalla kaavalla, kun nämä arkipäivätkin. Sunnuntaina moikkaamaan Pirreä, yritän muistaa napata siitäkin lisää kuvia! JA NIIN! Meinasin unohtaa, jouduin luopumaan uskollisesti palvelleista saappaistani 12 vuoden yhteiselon jälkeen. Puhelua Nummisiin Jonnalle. Ja kah. Nyt on uudet. Ja ne on niiiiiiiiin kivat. Hyvät jalassa ihan ekasta kerrasta asti, ilman mitään sisäänajoa.

Kuva google

Sennuleiri

"Öööö, ai siis mitä? Sä meet heppaleirille?"
"Joo!"

Kyllä, Ruoveden Ratsutalli järjestää aikuisille harrastajille leirin. Se kestää torstaista sunnuntaihin ja on yleensä heinäkuun lopussa. Ensimmäiset tunnit ratsastetaan perjantaina ja perinteisesti ensimmäisenä päivänä on koulua ja puomeja. Siinä opettajat pääsevät vähän näkemään ratsastajien tasoa. Toisena päivänä on lisää koulua sekä esteitä. Viimeisenä päivänä on saatu valita, mitä tehdään: koulua, maastoa tai maastoesteitä. Saattaa tulla yllätyksenä, että itse olen joka vuosi valinnut koulutunnin...

Ei voi kuin ihailla, millaisella palolla Ruoveden porukka jaksaa näitä leirejä! Ensin he vetävät junnujen leirejä monta viikkoa ja sitten vielä meidät. Ja jo monta vuotta putkeen. Leireillä käy todella monen tasoisia ratsastajia, joten vaati oikeasti ammattitaitoa saada tuollainen paletti pyöräytettyä sujuvasti läpi.

Päivä alkaa aamiaisella, jonka jälkeen on ratsastusta. Ratsastuksen jälkeen syödään lounas, minkä jälkeen on ollut teoriaa. Teoriatunneilla olemme keskustelleet vaihtelevista aiheista, tällä kertaa oli kouluklinikka, jossa pohdittiin asioita tuomarin näkökulmasta. Toisena tuntina oli varsojen irtohypytystä. Teorian jälkeen ratsastetaan ja taas vaihteeksi, kyllä, syödään! Päivällisen jälkeen meillä on vapaata olemista. Yleensä lyöttäydytään aivan ihanaan puomibaariin, mikä on tallin ylisillä. Siellä ollaan puhuttu monen monituista tuntia, erilaisista aiheista, erilaisten ihmisten kanssa. Toisinaan lämmitetään sauna, joko pihapiirissä oleva tai rantasauna. Eikä tässä vielä kaikki, ehkä tämä yllättää, mutta vielä kerran syödään! Iltapala on 20-21 aikoihin, riippuen, missä ollaan touhottamassa. Ai miten niin siellä on hyvät ruoat?

Hyppäsin taas vuoden jälkeen! 

Minulla oli Vica mukana. Se oli viime vuonnakin matkassa. Tällä kertaa oltiin jo niin ajoissa paikalla, että ehdin sen jo torstaina ratsastaa. Pitkä matka kuitenkin takana, menee paikat helposti tukkoon. Vica nyt on niin kiltti vieraissa paikoissa, ettei ollut millänsäkään. Siksi sen kanssa onkin niin kiva reissata. Vicalla oli hyviä ja huonoja hetkiä. Perjantai ok, lauantai ihan kamalaa, sunnuntaina superkiva. Menin vain koulutunnit sillä ja ratsastuskoulun poneilla sitten puomit ja esteet.

Sekin on vielä sanottava, että heillä on käytössään kivat hevoset. Jokaiselle löytyy varmasti sopiva. Puitteet mahdollistavat loistavan ratsastuskokemuksen. Löytyy valtava kenttä, jossa on koulu- ja estepuolet, maneesi ja maastot. Ja ne maastot on upeat! Heiltä löytyy myös maastoesteitä, joten jokaiselle löytyy aivan varmasti jotain.

Heta ja Mikeli oli kanssa mukana

Minulle ja Jennille tämä paikka on täynnä muistoja. Jennin perheen mökki oli aivan tallin vieressä, joten me olemme pyörineet tontilla jo parikymmentä vuotta sitten. Siinä paikassa on vaan sitä jotain. Siellä sielu lepää. Minulle naurettiinkin, että lähdin viettämään kahden päivän kesälomaani hevosleirille. Sanoinkin, että ei se fyysinen vaan henkinenpuoli. Se on minulle paljon tärkeämpää. Pakko saada nuppi ladattua ennen tulevaa talvea.

Me olemme lapsena käyneet leireillä ja aikuisiällä aloitimme uudelleen vuonna 2012. Ja kyllä tämä on sellainen kesän kohokota, että eivät he siellä Ruovedellä pääse meistä eroon. Kyllä ensi vuoden kalenteriin on jo laitettu merkintä.

Kiitos Tuukka, Ansku ja Aino!

Tittelit hiiteen!

"Ajatuksemme ovat kaikkein tärkeintä. Meistä tulee sitä, mitä me ajattelemme."

-Buddha

Olen viime päivinä puhunut eri ihmisten kanssa samasta asiasta. Nimittäin siitä, että pitäisi osata olla oma itsensä. Miksi annamme ulkoisten asioiden määrittää omaa itseämme? Miksi elämme työmme, statuksen tai tittelin siivellä? Hierojani sanoi hienosti, kun totesi, että pitäisi olla sama ihminen vaikka kaikki saavutukset otettaisiin sinulta pois. Kirjoitan omista ajatuksista sekä kokemuksista.

Kaikki lähtee itsestä. 

Elä omaa elämääsi. Turha voivotella, että muut ovat sen pilanneet. Sinä teet omat valintasi. Turha syyttää yhteiskuntaa epäreiluudesta, jos matkustat pummilla. Elämäm Kova Koulu saattaa yllättää. Ei pidä masentua vastoinkäymisistä vaan yrittää kovemmin, tehdä enemmän saavuttaakseen tavoitteensa. 

"Ihminen, joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee muutakaan."

-William Magee

Jotta voisi olla onnellinen muiden puolesta, pitää itse olla onnellinen. Kyllä saa paljon kuulla paskanjauhantaa, varsinkin hevospiireissä. Pääsyyllisenä on kateus. Kauteutta on kahdenlaista. Sairasta ja terveellistä. Kateus voi saada petraamaan ja yrittämään enemmän. Toisaalta kateus saa kielenkannat laulamaan. Sitä sontaa tulee ja paljon. Itsekin olen saanut kuulla minusta puhuttavan mitä ihmeellisimpiä asioita. Hienoa, että muut tietävät minusta asioita, joita en itse tiennyt. Yleensä silloin, kun akkoja laitetaan samaan tilaan, alkaa myös puheet rumentua. Naisilla on myös tarve puida kolmannen osapuolen asioita. Joskus rakkaudesta, joskus kateudesta. Kyllä, tähän syyllistyn itsekin. Haluan tosin ajatella sen niin, että on pakko saada jakaa ajatuksia. Aina kolmannelle osapuolelle ei voi suoraan sanoa, mitä ajattelee. Pitää saada jäsenneltyä omassa päässä asia niin, että osaa pukea sen järkeviksi sanoiksi. Tästä pääsenkin siihen, että pitäisi pystyä puhumaan asioista suoraan.

Suoraan puhuminen on todella vaikea laji. Itse olen usein sanonut suoraan, mitä ajattelen ja siitä olen saanut paljon paskaa niskaan. Tämän vuoksi saatan märehtiä joitain asioita itekseni pitkään. Toisinaan, kun sanon suoraan, mitä ajattelen minusta tuleekin vittumainen. En tunge mielipiteitäni joka väliin, kerron, jos pyydetään. Omia kokemuksiani saatan jakaa. Pyytämättäkin. Toivon, että niistä on muille hyötyä, mutten oleta, että muut elävät minun kokemuksieni mukaan. Toinen asia, mistä saa helposti itsekkään ihmisen maineen on ylpeys.

"Herrasmies etsii asioista itsestään, alempiarvoinen mies muista."

-Kungfutse

Minä olen itsestäni ylpeä. Olen saanut elämässäni aikaan niitä asioita, joita olen halunnut. Asioita joista olen haaveillut. Minulla on tavoitteita, joita kohti kurkotan. Tavoitteita on erilaisia. Pieniä, suuria, helposti toteutuvia ja työn takana olevia. Minua on sanottu koppavaksi, vittupääksi, lehmäksi ja mitä vielä. Ihan sama. Minulle on sama, mitä minusta puhutaan. En välitä, koska tiedän itse, miten asiat ovat. Usein vain totean, että minulla nyt vain sattuu olemaan kiinnostava elämä. Olen myös itsekäs. 

Ihmisen pitää osata olla itsekäs. Jos ei arvosta itseään, miten voisi arvostaa muita? Jos et pidä itsestäsi huolta, miten voisit pitää huolta jostain muusta? Oma jaksaminen on todella tärkeää! Nimimerkillä kaksi burn outia alle kolmekymppisenä. Olen oppinut jakamaan vastuuta, luottamaan siihen, että asiat hoituu. Pitää osata ottaa aikaa itselle, huoltaa kehoa ja mieltä. Minä olen sinut itseni kanssa, arvostan sitä, mitä ympärilläni on. En pidä sitä itsentäänselvyytenä. Kiitän joka ilta mielessäni tätä kaikkea, mitä minulla on. 

"Eivät ihmiset vuoriin kompastu vaan kiviin."

-Hindustanilainen sananlasku

Osaan olla onnellinen muiden puolesta. Tunnen vilpitöntä onnea, kun ystävä onnistuu tai kisoissa näkee kanssakilpailjan olevan onnellinen suorituksestaan. Uskallan kehua toista naista. Usein se on hämmentänyt, mutta samalla ilahduttanut. Naisen kehu toiselle on iso asia. Eikä niin helppoa, itse olen siihen opetellut. Olen myös opetellut kiittämään, jos itse saan kehuja. 

Miten itse määrittelet itsesi? Oletko äiti, johtaja, työläinen vai sinä? Usein työ määrittää sinut. Siitä minä en pidä. Kyllä pitää ja saa olla ylpeä siitä, mitä tekee. Mulla älä ole sitä, mitä teet. Vaikea selittää. Mutta oletko sinä se sama ihminen, jos saavutuksesi otetaan sinulta pois? Miten esittelet itsesi? Mietin, miten itse esittelisin itseni tuntemattomalle: "Olen 29-vuotias yrittäjä Tuusulasta..." Noinhan se usein lähtee. Mitä jos esittelisinkin itseni näin: "Olen kuin tämä minun nyrkkini; pieni, pippurinen ja perhanan nopea!" Ainakin jäisin ihmisten mieliin! 

Asenne ratkaisee! 

"Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan."

-Muumipappa

Harrastehevonen

Olemme etsineet tallilaisillemme harrastehevosta. On kuulemma epärealistista yrittää löytää harrastehevosta alle 5000 euron. Höpönlöpö.

Mitä tarkoittaa harrastehevonen? Jokainen ajattelee asiasta eri tavalla ja näkökantoja on yhtä monta, kuin on ajattelijaakin. Koska tämä on minun blogini, minä kirjoitan, mitä mieltä itse olen. Tässä lyhesti ja ytimekkäästi: harrastehevosen tulee kestää monipuolinen liikunta, jota harjoitetaan viidestä seitsemään kertaan viikossa. Ni. Työskentely pohjautuu pitkälti sileällä perusjumppaamiseen, maastoilemiseen sekä pieniin esteisiin. Sanoisin, että perusharrastehevonen suoritutuu helpon C:n kouluradasta, sekä 80cm esteradasta. Nämä eivät vielä mitään hurjaa kapasiteettia vaadi. Harrastehevonen tykkää olla ihmisen kanssa, on ystävä ja henkireikä. Harrastehevosen ei tarvitse kestää kolmea tiukkaa valmennusta viikossa, stressaavia kisamatkoja tai nuttura tiukalla vääntämistä.

Harrastehevonen ei ole puskaratsu, joutilas eikä kilpahevonen. Osasta harrastehevosista voi saada harrastekilparatsun tai jopa kilpurin. Useimmat hevoset eivät anna itsestään irti paljoa, koska niiltä ei sitä pyydetäkään. Ja ei, kaikkien ei tarvitsekaan suorittaa.

Jos hevonen ei kestä päivittäistä liikuntaa, kyseessä on joutilas (esim. trauman takia ei voi ratsastaa tai ajaa) tai puskis (esim. vanhempi eläkeläinen, jolla voi käydä köpöttelemässä joskus ja jouluisin). Eikä näissäkään ole mitään väärää, toisille sopii tälläiset hevoset ja niin on tarkoitettu. Mutta itselläni ei tälläisiin hevosiin olisi varaa. Hevosen omistaminen on älyttömän kallista. Minua on pidetty julmana ja kylmänä, koska en aio pitää Divaa seisomassa tarhassa toimettomana vaan varsan vieroituksen jälkeen päästän sen taivaslaitumille ja takaan näin sen ettei tarvitse kipuilla.

No jännityksellä jäämme odottamaan, minkälaiseen hevoseen päädytään!

Muihin aiheisiin. Kävin moikkaamassa Divaa ja Tillinkäistä laitumella. Kyllä on varsa kasvanut! Oli myös kiva huomata, ettei se ollut muuttunut villihevoseksi. Edelleen antoi koskea joka paikkaan ja selkeästi nautti ihmisen kanssa olemisesta ja huomiosta. On sillä vaan hieno luonne. Rohkea, kiltti ja utelias. Tillinkäisen setä taasen oli aika koppava. Se suorastaan käski rapsuttamaan, ei antanut muuta mahdollisuutta. Jos et paijannut niin se puri tai puski päälle. Jännä nähdä millainen siitä kasvaa. Rohkealta sekin kyllä vaikuttaa.

Vicalla kävi eilen osteopaatti, Tiina Kataja. Hän käsitteli rankaa ja sitä ympäröiviä lihaksia. Mielenkiinnolla odotan
, miten tämä vaikuttaa liikkeeseen. Ongelmanahan on ollut se, ettei Vica halua rehellisesti käyttää itseään. Se tipahtaa herkästi lavoilleen. Tästä ollaan onneksi jo pikkuhiljaa päästy eroon ja suurimman osan ajasta se liikkuu oikein päin. Hän huomasi heti, että Vican lantio on hieman vino. Tästä luultavasti johtuu oikean takajalan heikkous.

Pari päivää pelkkää kävelytystä ja sitten tunnustellen ratsastusta. Seuraavaan postaukseen laitan tuntemuksia ja kommentteja käsittelyn jälkeisestä elämästä. Ehkä jopa pyydän meidän hovikuvaajan kylään, jos saisi vaikka uusia kuvituskuvia.

Mun alle viiden tonnin ystävät

❤

Kuva: Mira Kaukokari